Tämän vuoden aikana tuli luettua kirja jos toinenkin, ja ajattelin kirjoittaa pari riviä teoksista, jotka jäivät hyvin mieleen. Olen iloinen että aloitin vuoden loppupuolella twiittailemaan lukemistani kirjoista, jolloin sain yleensä kirjattua ylös sanasen jos toisenkin siitä, mitä eri teoksista jäi käteen.  Tähän otin kirjoja, jotka positiivisia yllätyksiä tavalla tai toisella, ja yhden karmaisevan pettymyksen. Nostin parhaiden tai muuten vain kiinnostavimpien listalle viisi teosta. Tunnen makuni jo sen verta hyvin, että aika harvoin tulen lukeneeksi susihuonoja kirjoja, mutta tämän vuoden huonoimman kohdalla minulla on kyllä sananen jos toinen sanottavana. Parhaat kirjat eivät ole järjestyksessä.

 

Madeline Miller: Circe

Madeline Millerin Akhilleen Laulu on yksi parhaita kirjoja, joita olen koskaan lukenut. Tämä uudelleenkerronta Ilias-eepoksesta on rehellinen ja riipaiseva, ja Millerin kieli on todella kaunista. Circe on eräänlainen rinnakkaisteos Millerin esikoiselle, ja ehdottomasti niin ikään lukemisen arvoinen. Se osiltaan pohjautuu Odysseiaan, mutta nostaa keskushahmokseen noita Kirken. Omasta mielestäni teoksena Circe ei ole aivan yhtä hallittu kuin edeltäjänsä, johtuen osiltaan tarinakaaren laajuudesta, mutta tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman antiikin Kreikan mytologiaan ja on tyylillisesti helmi amerikkalaisen nykykirjallisuuden joukossa.

Susan Cooper: Pimeä nousee -sarja

Ystäväni hehkutti kovasti tätä lapsena lukemaansa fantasiaseikkalusarjaa, ja innostuin lukemaan sen itsekin. Ottaen huomioon, että ensimmäisen osa Yllä meren, alla kiven julkaistiin yli 50 vuotta sitten sarja tuntuu silti yllättävän freesiltä. Pimeä nousee on mielenkiintoinen yhdistelmä viisikkotyylistä seikkailua ja eri aikatasojen välillä sukkuloivaa korkeafantasiaa. Twitterissä kommentoin joskus, että kun nykyään puhutaan urbaanista fantasiasta, niin tätä sarjaa voisi luonnehtia ruraaliksi fantasiaksi: sen maisemia ovat Cornwallin rannat, Englannin maaseutukylät ja Walesin nummet. Suositeltava lukukokemus klassisen lasten- ja nuortenfantasian ystäville.

Leena Krohn: Tainaron

Kuten edellinen nosto, myös Tainaron on jo laskettavissa klassikkokamaksi, tosin saatuaan tänä vuonna Kansallisteatterissa näyttämöversion se on jälleen ajankohtainen. Itse tosin tartuin kirjaan ennen kuin tiesin tästä. Tainaron on juuri niin hyvä kuin annetaan ymmärtää: kirjeromaani, jotain novellikokoelmaan päin muttei sitten kuitenkaan. Krohnin kieli pääsee oikeuksissaan näissä välähdyksissä tuntemattoman kaupungin elämästä, ja sanojen välissä luikertelevat vierauden, muutoksen ja elämän arvaamattomuuden teemat tässä mystisessä hyönteisten kaupungissa.

Raija Siekkinen: Kalliisti ostetut päivät

Siekkisen tuotanto oli kiehtonut minua jo pitkään, ja siksi lainasin tämän novellikokoelman. En katunut – Siekkinen oli loistava tyylittelijä, ja hänen proosansa on unenomaista, vaatien lukijalta paljon muttei liikaa. Luin häneltä myös yhden romaanin josta en kuitenkaan pitänyt niin paljon, ja kaksi näytelmää, jotka olivat rakenteeltaan jo varsin toisenlaisia kuin proosateokset. Sanoisin silti, että novelleissa hän on parhaimmillaan, ja niiden hajanainen rakenne hämmentää juuri sopivasti. Tätä kirjoittaessa mieleni tekee mennä lainaamaan lähikirjastosta löytyvä, koko lyhytproosatuotannon kattava kokoelma.

Sayaka Murata: Convenience Store Woman

Vaikka luen varsin monipuolisesti, niin vastaan tulee varsin harvoin teoksia, jotka tarkastelisivat aseksuaalisuutta yhteiskunnallisena ilmiönä (toinen teos aiheesta mikä tulee mieleen on Eppu Nuotion Mutta minä rakastan sinua). Kummankin mainitun teoksen ansioksi on laskettava se, että aseksuaalisuusteemaa ei ole lähdetty markkinoimaan, vaan se nivoutuu osaksi henkilöiden elämäntarinaa muun juonen ohessa. Convenience Store Woman kuitenkin käsittelee elämää ikään kuin yhteiskunnan ulkopuolella piikikkäästikin, haastaen lukijan käsitystä siitä, mikä on normaalia. Keskeinen teema on itselleni henkilökohtaisesti tärkeä: miten löytää paikkansa maailmassa?

Huonoin: Louise O’Neill: The Surface Breaks

Tartuin tähän kirjaan nähdessäni sen Goodreadsin merenneidoista kertovien uutuuskirjojen listalla. Siinä kerrottiin, että The Surface Breaks on uudelleenkerronta Andersenin Pienestä Merenneidosta. Innostuin, sillä Pieni Merenneito on suosikkitarinani, ja se on mielenkiintoinen tarina perheen jättämisestä, hengellisyyden etsimisestä ja epäitsekkyydestä. Vähän kohottelin kulmiani, kun kustantaja mainostaa romaania sen takakannessa ”feministiseksi uudelleenkerronnaksi”. Ei sillä, etteikö feministinen kirjallisuus olisi tärkeää, mutta vähän outo tituuleeraus kun itse Pieni Merenneito on oikeasti aika naisvetoinen tarina noin lähtökohtaisesti.

Kirja paljastui roskaksi. Voisin ehkä pitää sitä keskivertoa kehnompana, muka feministisenä nuortenkirjana jos se ei olisi uudelleenkerrontana täysin epäonnistunut. Hyvä uudelleenkerronta säilyttää alkuperäistarinan ytimen, mutta O’Neillilla on mennyt Andersenin pointit täysin ohi, ja hän pikemminkin ryöstöviljelee satua pakkosyöttääkseen lukijalleen omia, kyseenalaisia näkemyksiään. Kirjan maailmanrakennuksessa on mielestäni ollut hyviä ideoita, mutta sen lukeminen oli niin tuskallista että hyvistä puolista nauttiminen oli vaikeaa.

Linkkejä

Twiittiketjuni Convenience Store Womanista

Twiittiketjuni The Surface Breaksista

 

Tämä kirjoitus sisältää lieviä spoilereita She-Ra ja Mahdin prinsessat -sarjan ensimmäisestä kaudesta.

Me ihmiset olemme kertovia olentoja. Voisi melkein sanoa, että ilman kertomuksia meidän olisi mahdotonta ymmärtää maailmaa. Se, että tarvitsemme kertomuksia osaksi maailmankuvaamme, on syy siihen, miksi reagoimme ja samaistumme niin voimakkaasti erilaisiin tarinoihin. Kertomuksen jano on siis se voima, joka saa meidät fanittamaan milloin mitäkin.

Kertomuksellisuus on siis fandomin ytimessä. Ehkä eräänlainen tapa nähdä fanius on se, että fani on joku, joka uudelleenkertoo jo kokemaansa kertomusta. Tämä ”uudelleenkertominen” tekee fandomista niin alati muuttuvan ja mielenkiintoisen yhteisön, samalla erottaen sen esimerkiksi yhteisöstä, jossa samainen kulttuurituote on vaikkapa akateemisen tutkimuksen kohteena. Uudelleenkertomisen prosessissa suodatamme fanituksen kohteen omien kokemustemme ja odotustemme läpi ja muokkaamme sen uudelleen sellaiseksi, joka tuntuu meistä merkityksellisestä.

Fandom-somessa pyörineet tunnistavat tämän tilanteen: joku puhuu esimerkiksi tutusta hahmosta, mutta tapa jolla hänestä puhutaan on vieras. Sitä alkaa ajattelemaan, että ollaanko me edes katsottu samaa sarjaa? Tässä piilee uudelleenkertomisen ongelmallisuus. Koska olemme yksilöitä, tuottamamme sekundääriset kertomukset eivät välttämättä ole millään tavoin yhteneviä toisten kanssa, vaikka fanituksen kohde olisi sama. Tämä aiheuttaa turhautumista, ristiriitoja ja ylipäätään sitä jota kutsutaan arkikielessä fandomin sisäiseksi draamaksi.

Hyvän esimerkin fandom-käyttäytymisestä tarjoaa hiljattain katsomani sarja. Dreamworksin tuottama uusi animoitu Netflix-sarja She-ra ja Mahdin prinsessat oli mielestäni keskiverto. Pidin sen visuaalisesta ilmeestä, mutta käsikirjoituksissa oli ainakin aikuiselle katsojalle paljon suvantokohtia, kuten huonosti rakennettuja jännitteitä ja yksinkertaistavasti auki selitettyjä teemoja. Toisaalta monet hahmot olivat hauskoja ja heidän kommelluksiaan oli mukava seurata, ja sarjan huumori oli suurilta osin ihan lämminhenkistä. She-Ra on Dreamworksilla selvästi pyritty tuottamaan siihen aukkoon, jonka Voltron jätti – joskin mielestäni sen kohdeyleisö on ehkä inan verran nuorempaa kuin edeltäjänsä.

Olen hidas televisionkatsoja, joten alistuin kaikenlaiselle pöhinälle jo ennen kuin sain itse katsottua sarjan loppuun. Kuten kaikissa tällaisille sarjoissa, shippausasiat saivat nopeasti aikaan keskustelua fanien parissa. Erityisesti päähenkilö Adoran ja keskeisen antagonisti Catran välinen jännite sai runsaasti huomiota – jopa niin paljon, että olen kuullut sarjaa joidenkin katsomattomien luulevan kyseessä olevan virallinen pari. Kyseessä on siis malliesimerkki uudelleenkertomisesta: fanien toistamassa kertomuksessa keskiöön nousee tekijä, joka on alkuperäisessä tarinassa sivujuonne. Itsessään tällainen kertominen ei ole ongelma, vaan tarjoaa yleensä mielenkiintoista materiaalia uusille tuotoksille (kuten fanien tekemälle taiteelle). Ongelmaksi se muodostuu, kun nämä kertomukset alkavat määrittää sitä, miten sarja kuuluisi ymmärtää.

Olen itse kokenut sen useamman kerran, että kun jotain tulkintaa toistetaan tarpeeksi monta kertaa, se alkaa tuntua todelta (kiitos vaan, Naruto-fandom). Tällainen ”amplifikaatio” tapahtuu helposti sosiaalisessa mediassa muodostuneissa yhteisöissä. Ensimmäisen kauden jälkeen voi jo melkein ennustaa, mitä Catra/Adora -shipin kanssa käy: tulkintaa siitä ”varmana nakkina” toistetaan niin monta kertaa, että itse sarjan mahdollisesti ottamat muunlaiset polut aiheuttavat fanien keskuudessa lopulta huomattavasti kitkaa ja pettymyksiäkin.

Spekuloiminen, odotusten luominen ja ”hype” ovat osa fanitusta, vaihe uudelleenkertomisen ja amplifikaation luomassa syklissä. Koska fanien luomat kertomukset ja tulkinnat ovat niin monenkirjavia, joku aina pettyy. Yleensä hyvin moni pettyy, varsinkin fandomeissa joissa katsojakunta on verrattain nuorta, alle kaksikymppistä, ja jotka eivät ole vielä ehtineet tottua odotuksen ja pettymiseen vuorotteluun sekä siihen, että tekijöiden visiot ja tulkinnat sarjasta sekä esimerkiksi isojen produktioiden takana olevan koneiston monimutkaisuus vaikuttavat lopullisen tarinan muovautumiseen.

Vaikka tietysti käsitän tunnetasolla miltä pettyminen tuntuu, monien fanien tapa sanallistaa reaktiota tuntui minulle hyvin vaikealta ymmärtää. Esimerkiksi Voltronin päätyttyä moni fani otti sarjan lopetuksen jonkinlaisena henkilökohtaisena loukkauksena. Reaktion juuret valoittuivat minulle eräässä adventtiajan saarnassa, jossa pettymys kuvattiin reaktiona siihen, kun kokee jäävänsä pois niin sanotusta yhteisestä kertomuksesta. Tosiaan: vaikka fanien luomat uudelleenkerronnat heijastelevat ihmisten omaa minää, sosiaalisessa mediassa on olennaista, että ne tulevat myös jaetuksi. Niistä tulee myös faniyhteisöjen kollektiivista omaisuutta. Kun yksilöiden ja yhteisöjen omat tulkinnat eivät sitten vastaakaan sitä, mikä tekijöillä on mielessä, se otetaan henkilökohtaisesti, koska uudelleenkerronta kuitenkin lopulta heijastelee väistämättä omaa sisintä. Tuntuu siis siltä, että itse on jätetty pois ”suuresta kertomuksesta”.

Fandomin hyödyt ja haitat perustuvat sen voimakkaaseen yhteisöllisyyteen. Samankaltaiset tulkinnat ja kokemukset voivat synnyttää vahvoja ystävyyssuhteita ja vankkumatonta kuulumisen tunnetta, mika on tunnetusti ihmiselle hyväksi. Mutta niin ikään yhteisöissä syntyy normeja ja pinttyneitä ajatusmalleja, jotka voivat muuttua haitallisiksi. Fanitukseen kannattaa suunnata siis samalla mentaliteetilla kuin ylipäätään muuhunkin elämään: ajattele rohkeasti omilla aivoillasi ja kunnioita sitä, että muut näkevät maailman toisin kuin sinä.

Olen sitä sukupolvea, joka oli teini-ikäinen kun manga ajautui osaksi suomalaista valtakulttuuria. Aivan alkuaikoina Suomessa käytiin keskustelua siitä, minkä ikäisille mangan lukeminen sopii ja onko sitä korrektia pitää lehtihyllyssä esimerkiksi selkeästi lapsille suunnattujen Aku Ankan Taskukirjojen vieressä, mutta sen jälkeen mangasta tuli yleisesti hyväksytty harrastus eri-ikäisille sarjakuvan kuluttajille. Yksi Suomen käännetyimmistä mangataiteilijoista on Arina Tanemura, jonka tytöille suunnatuista pidemmistä sarjoista on käsittääkseni kaikki käännetty nykyään.

Full Moon Wo Sagashite käännettiin suomeksi vuosina 2007-2008. Itse olin katsonut sarjan animena ja lukenut mangaa englanniksi jo aiemmin, mutta ilmeisesti sarja tuli hankittua myös suomipokkareina koska ne hyllystäni löytyvät. Full Moon lukeutuu siis sangen harvalukuiseen joukkoon, koska olen nähnyt sen kokonaisuudessaan kummassakin muodossa ja vielä omistankin sarjan omana. Oikeastaan tällaiset anime- ja mangasarjat voi laskea yhden käden sormilla, ja nykyään minua pitäisi suunnilleen uhata aseella että jaksaisin katsoa 52 jakson mittaisen animen läpi tosta noin vaan.

Ollessani nuori, eli siis silloin kun sarja oli yhä ajankohtainen, en muista että olisin koskaan törmännyt keskusteluun siitä, onko Full Moonin katsominen tai lukeminen sopivaa teini-ikäisille. Voi tietysti olla, etten vain pyörinyt oikeilla alustoilla, mutta en ole aikuisenakaan kuullut kenenkään kauhistelevan sarjan aika riskaabelia romanssia 12-vuotiaan Mitsukin ja 16-vuotiaan Takuton välillä. Nykyisessä fandom-maailmassa, jossa hahmojen välinen ikäero tuntuu aina olevan tapetilla tavalla tai toisella, tällainen mutkattomuus tuntuu lähes utopistiselta ajatukselta.

Puolueettomuuden nimissä on sanottava, että Takuto ja Mitsuki eivät ole mitenkään kaikista harmittomimmin rakennettu pariskunta. Ensinnäkin mainittu neljän vuoden ikäero on oikeastaan aika kosminen, sillä kuusitoista on Takuton kuolinikä – todellisuudessa hän on Mitsukia 12 vuotta vanhempi ja on jopa tavannut tämän lapsena. Lisäksi tässä sarjassa ei ole kyse siitä, että  esiteini-ikäinen haaveilisi vanhemmasta pojasta, niin kuin nuoremmat nyt tapaavat haaveilla. Mitsuki ei enimmän aikaa ole edes kiinnostunut Takutosta. Tämä sen sijaan kuolaa Mitsukin perään jo sarjan alusta lähtien, ja hänen käytöksensä tyttöä kohtaan on usein vähintäänkin kiusaannuttavaa.

Full Moon wo Sagashitesta voi varsin hyvin perustein käyttää siis sanaa ”ongelmallinen”. Mutta tarkoittaako ongelmallinen samaa kuin haitallinen? Olen usein nähnyt jonkun huolestuneen kansalaisen toteavan, että lasten ja nuorten ei pitäisi kuluttaa tällaista sisältöä, koska heille syntyy vääränlainen käsitys siitä, mikä on oikein ja normaalia. Että aikuisten pitäisi selittää, että oikeasti tällaiset Takutot ovat aika vaarallisia tyyppejä tosimaailmassa. Koska teini-ikäiselle ei varmaan edes tulisi mieleen, että kuollut, kissaksi muuttuva teinipoika on oikeasti fiktiivinen hahmo, ja hänen suhteensa Mitsukiinkin on fiktiivinen.

Tiedän, että internetin huolestuneella kansalaisella on hyvät aikeet, mutta tiedän myös, että samanlaisia huolestuneiden kansalaisten puheenvuoroja kuulee lähes kaikesta, mikä saattaisi kiinnostaa naispuolista median kuluttajaa. Full Moon wo Sagashiten kaltainen tyttömanga tuhoaa tytöt samalla tavoin kun Stephenie Meyerin Houkutus. Nämä pilatut tytöt lukevat aikuisena Fifty Shades of Greyn eikä heillä tule koskaan olemaan toivoakaan siitä, että he ymmärtäisivät miten järkevät ihmissuhteet toimivat. Kirjaroviot pystyyn vaan!

Oikeasti kirjallisuuden haitallisuus erityisesti naissukupuolelle on vuosisatoja vanha juttu, ja huolestuneet kansalaiset ovat olleet kovaäänisiä kirjojen rappeuttavasta vaikutuksesta jo siitä lähtien, kun romaanit nousivat Englannissa suosioon viktoriaanisen ajan kynnyksellä. Full Moonin kaltaisten teosten kohdalla moraalipaniikista puuttuu usein kykenemättömyys asettautua mangan kohdeyleisön asemaan: ollessani lapsi en koskaan erityisemmin kiinnittänyt huomiota siihen, minkä ikäisiä sarjan hahmot olivat. Eiväthän he ole edes realistisesti kuvattu oman ikäisikseen nuoriksi! Vasta reilusti yli kaksikymppisenä tajusin että mangan kuvaama asetelma ei varsinaisesti edusta mitään romantiikan multuhuipentumaa.

En ole sitä mieltä, että lapsien pitäisi vapaasti kuluttaa mitä tahansa mediaa. On olemassa teoksia, joiden voidaan tulkita olevan nuorille lukijoille haitallisia. Jos puhumme kuitenkin jo yli 13-vuotiaista lukijoista, niin mielestäni olisi syytä olettaa, että he osaavat olla lukematta jotain, josta heille tulee epämukava olo. Lisäksi tytöille suunnattujen romanttisten teosten ruumiinavaus, niissä esiintyvien rakenteiden rinnastaminen reaalimaailman ongelmiin ja kirjan julistaminen haitallisiksi on aikuisten harrastama juttu. Ihan hyödyllistä, mutta nuorille lukijoille kyseessä on fiktiivinen teos fiktiivisistä ihmisistä. Minäkin herkistelin 14-vuotiaana Eternal Snowin parissa ja tuloksena oli lopulta ihan järkevä aikuinen.

Linkkejä:

Full Moon wo Sagashite englanninkielisessä Wikipediassa

Arina Tanemura on selkeästi niitä mangakoja, jotka ovat saavuttaneet vahvan jalansijan Suomessa. Kun huomasin R-Kioskilla suomenkielisen käännöksen hänen Sakura Hime Kaden -sarjastaan, saatoin todeta, että sen myötä olemme saaneet kaikki taiteilijan päätyöt kustannettua täälläpäin. Aika hyvin erityisesti otettuna huomioon, että suomenkielisen mangan kulta-aika taitaa jo olla takanapäin ja sarjalisenssejä ei mielestäni tehdä enää niin paljon kuin muutama vuosi takaperin.

En ole seurannut Tanemuran sarjoja vuosikausiin – esimerkiksi ennen Sakuraa suomeksi julkaistu Gentlemen’s Alliance Cross on minulle perusideaa lukuun ottamatta tuntematon. Prinsessa Sakura oli kuitenkin herättänyt minussa kiinnostusta jo aiemmin, sillä Tanemuran aikaisemmat taikatyttösarjat varioivat genreä kiinnostavalla tavalla. Kamikaze Kaitou Jeannen taakse kätkeytyy tarina petoksesta ja idolielämää ruotiva Full Moon Wo Sagashite on tutkielma nuorten ihmisten kuolemasta. Vaikka Tanemuran teokset ovat melodramaattisuudessaan tyylipuhdasta tyttömangaa, niin hänen edukseen on laskettava että hän uskaltaa nostaa hahmojen panokset oikeasti korkeiksi.

Ensimmäisen osan perusteella on sanottava, että Prinsessa Sakura kulkee aika monia yksityiskohtiaankin myöten Kamikaze Kaitou Jeannen viitoittamalla tiellä, alkaen teini-ikäisestä sankarittaresta joka edustaa muinaista myyttistä hahmoa (Sakurassa tämä on Kuun prinsessa Kaguya) ja viha-rakkaussuhteesta miespääosaan. Jopa Prinsessa Sakuran asu on monilta osin samantyylinen kuin Kaitou Jeannen. Variaatiota perusmalliin pitäisi tuoda sarjan historiallinen miljöö, mutta ainakin ensimmäisessä osassa se on pelkkää pintaa. Vaikea uskoa, että sarja onnistuu vastaisuudessakaan pohdiskelemaan esimerkiksi sitä, miten ylhäistä syntyperää oleva nainen pystyy vaikuttamaan elämäänsä – teema joka esimerkiksi elää vahvana Isao Takahatan elokuvassa Prinsessa Kaguyan taru, joka myös käsittelee Kaguya-myyttiä.

Jos pystyy välttämään ajatuksen Prinsessa Sakurasta Jeanne-toisintona, niin ensimmäinen pokkari itsessään oli ihan viihdyttävä. Tanemura ei säästele lukijaa juonenkäänteissä, ja alun romanttisen komedian alta paljastuukin oikea kissa ja hiiri -jahti, kun Sakuran tuleva sulhanen ei lämpene tämän  epämaalliselle alkuperälle. Ehkä eniten tarinassa jäi kaivelemaan itse Sakuran hahmo, joka on mielestäni varsin heppoisesti rakennettu. Hän ei esimerkiksi kanna sulhaselleen kaunaa, vaikka tämä pettää hänet ja ampuu nuolen hänen rinnastaan läpi. Lukijan on vaikea tuntea sympatiaa prinssi Oomia kohtaan, ja siksi Sakuran käytös vaikuttaa huonosti perustellulta ja irrationaaliselta.

Siinä mielessä Sakura on kuitenkin moderni taikatyttösankari, että hänen yliluonnollisilla hirviönmetsästyskyvyillä on myös hintansa: hänen alitajunnassaan vaikuttavat myös demoniset voimat, jotka aiheuttavat pelkoa ympärillä olevissa ihmisissä. Tässä mielessä hän muistuttaa joitakin poikamangojen sankareita, kuten InuYashaa tai Narutoa. Ajatus, että taikatytön rooli on enemmän kirous kuin siunaus on myös ollut monissa viime vuosina julkaistuissa, miesyleisölle suunnatuissa sarjoissa, kuten Madoka Magicassa. Tanemurakin siis tietää, että puhtoisten taikatyttöjen aika alkaa olla ohi.

Toistaiseksi olen vielä sillä kannalla, että voisin seurata Sakuran menoa vielä toisenkin pokkarin verran. Prinsessa Sakura on tällä hetkellä Tanemuran pisin sarja 12 pokkarilla, joten saa nähdä miten sarja ehtii kehkeytyä sillä aikavälillä. Kustantajana toimivaa Sangatsu Mangaa pitää kyllä kiittää siitä, että he ovat uskaltaneet ottaa sarjalle rehellisen suomenkielisen nimen.

Linkkejä: 

Sakura Hime: The Legend of Princess Sakura englanninkielisessä Wikipediassa

Phantom Thief Jeanne englanninkielisessä Wikipediassa

Teksti spoilaa Voltronin kaikkia kausia. Kirjoitin tämän ystäväni Nonoitran kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta. Kiitos! Tästä voi lukea myös edeltävän tekstin, joka ja sivuaa sarjan fandomia (ja myöskin Aristotelesta, jännä yhteensattuma)

Alkaessani katsomaan Voltron: Legendary Defenderin viimeistä kautta tiesin jo, että mitä tahansa sarjassa tapahtuu, niin joku osa fandomista tulee olemaan tyytymätön. Tapa, millä sarja sitten lopulta oikeasti päättyi, aiheutti ristiriitaisia fiiliksiä jopa minussa, joka kuitenkin suhtaudun sarjaan ehkä vähemmän, ah, periaatteellisesti kuin jotkut muut sen katsojista. Asiaa pureskeltuani tulin siihen tulokseen, että lopetukselle on hyvät juonelliset edellytykset, mutta siinä sorruttiin myös keinoihin, jotka johtivat katsojille epätyydyttäviin ratkaisuihin. Selvää kuitenkin on, että tekijät halusivat tarkoituksellisesti lopettaa sarjan tavalla, joka tuntuu katsojista epäharmoniselta.

Viimeisen kauden tapahtumat tuovat hyvin esille sen asian, mitä itse en ainakaan ollut tajunnut edellisen seitsemän kauden aikana: Voltron on ensisijaisesti tarina alienprinsessa Allurasta. Katsojalle tämä kuitenkin tarjoillaan ovelasti verhoiltuna, sillä esimerkiksi ensimmäisellä kaudella Allura ei millään muotoa ole mielenkiintoisin tai tärkein henkilö. Jo alusta lähtien kiinnostuksemme kohteena on itse nimikkorobotti Voltron ja sen viisi ohjaajaa eli paladiinia. Sarjan aikana paladiinit kilvoittelevat yhä kovemmin voittaakseen vihollisia ja edistääkseen galaktista rauhaa, ja kasvavat ihmisinä, löytäen voiman toisistaan. Tärkeitä teemoja, mutta sankaritarinana tässä ei sitten lopultakaan ole kyse heistä.

Kun tapaamme Alluran ensimäisellä kaudella, hän ja hänen avustajansa Coran ovat nukkuneet 10,000 vuotta ja edustavat tiettävästi tuhoutuneen planeetan viimeisiä eloonjääneitä. Kun kaksikko saadaan takaisin elävien kirjoihin, he alkavat ahkerasti koulia maasta tulleista piloteista Voltron-robotin ohjaajia. Allura erityisesti on toimissaan lähes kohtuuttoman vaativa: Voltronin suunnittelija on hänen isänsä, ja sen valjastaminen aseeksi Altean tuhonnutta Zarkonia vastaan on hänelle sydämen asia. Ensimmäisellä kaudella Allura myös opettelee päästämään irti ohjaamassaan Linnassa olevasta isänsä  muistojen kopiosta, ja tämä on oikeastaan ensimmäinen askel sillä tiellä jota hän tulee tässä sarjassa kulkemaan.

Seuraavilla kausilla Allura kasvaa hahmona valtavasti. Hänen poikkeukselliset taikavoimansa kehittyvät sarjan aikana hiljalleen, ja on selvää että hän on kyvyiltään jopa altealaisten joukossa poikkeuksellinen. Hän myös astuu pois linnan ohjaajan paikalta paladiiniksi, kun yhtenä Voltronin osana toimiva sininen leijona tarvitsee uutta lentäjää. Tämä kehittää myös hänen suhdettaan muihin päähenkilöihin, joista hän on alunperin selvästi irrallaan ikivanhana altealaisena. Hahmoista hänestä tulee erityisen läheinen Lancen kanssa, joka ohjasi sinistä leijonaa ennen häntä.

Alluran hahmossa on kiinnostavaa erityisesti se, että sarja pitää jatkuvasti esillä hänen heikkouksiaan. Allura on tavattoman kiinnittynyt Alteaan ja kadonneeseen menneisyyteensä, ja hänen on hyvin vaikea päästä yli vihastaan Galra-kansaa kohtaan. Tämä näkyy esimerkiksi hänen tökerössä käyttäytymisessään toisella kaudella, jolloin selviää että  paladiinitoveri Keith on puoliksi galra. Niin ikään hyytävän puolen Alluran hahmosta tarjoaa kolmoskauden jakso, jossa Voltronin pilotit päätyvät vahingossa rinnakkaistodellisuuteen. Siellä Allura on viholliskansoja säälimättömästi orjuuttava altealaishallitsija.

Jos tarkastelemme Alluraa tarinallisena arkkityyppinä, hän nähdäkseni täyttää Aristoteleen määrittelemän traagisen sankarin neljä perusominaisuutta:  hän on hyvä, ylivertainen muihin hahmoihin nähden, hänellä on traaginen heikkous sekä ainakin viimeisellä kaudella tietoisuus siitä, että mikä tämä heikkous on ja että se tulee olemaan hänen tuhonsa. Alluran heikkous on hänen kyvyttömyytensä päästää irti menneestä. Kiinnostavimmin tämä tulee esille kaudella kuusi, jossa hän rakastuu Zarkonin puoliksi altealaiseen poikaan Lotoriin, antisankarilliseen vastustajaan joka osoittautuu kieroutuneeksi ja julmaksi. Heitä kumpaakin yhdistää kaipuu kadonneeseen Alteaan, ja Alluralle Lotor symboloi jo menetettyä maailmaa, ensimmäisellä kaudella nähdyn isän muiston tapaan.

Arkkityyppinä perinteinen sankarihahmo on sellainen, joka kulkee matkan ja palaa muuttuneena takaisin omiensa pariin. Vaikka traaginen sankari on niin ikään ikivanha hahmotyyppi, länsimaisessa popkulttuurissa se ei ole perinteisesti ollut naisille annettu rooli. Lisäksi moderni ihminen haluaa uskoa jatkuvaan kehitykseen: me haluamme ajatella, että Allura pääsee yli traagisesta heikkoudestaan, että hän sopeutuu ihmisten joukkoon. Sarjan aikana hän joutuu luopumaan viimeisistä asioista, jotka kiinnittävät hänet menneisyyden Alteaan, kuten isänsä linnasta ja myyttisestä Oriandesta. Toisaalta sarjassa paljastuu altealaisten yhteisö, jolla ei ole ollut yhteyttä kotiplaneettaan mutta joka on elinvoimainen.

Viimeisen kauden aikana sarja alkaa vihjaamaan, että Allura ei ehkä pystykään siihen edistykseen jota me häneltä odotamme. Hän täyttää sankarin arkkityypin myös sillä, että hänellä on varjo: Honerva, niin ikään ylivoimainen altealainen, jonka yksinäisyys ja eristäytyneisyys on tehnyt hulluksi. Allura pystyy tuntemaan sympatiaa Honervaa kohtaan, koska näkee tässä itsensä. Hän joutuu alistamaan itsensä tämän voimille, jotta Voltron voisi taistella tätä vastaan. Sarja antaa ymmärtää, että tässä vaiheessa hän aloittaa lopullisen kulun kohti omaa tuhoaan. Viime minuuteille jätetyssä loppuratkaisussa Allura ja Honerva yhdistävät voimansa, jotta tuhottu universumi voisi palautua. Hän jättää hyvästit paladiineille, ja liittyy jo kuolleiden hahmojen joukkoon.

Voltronin tekijät ovat todenneet pitävänsä sarjan tärkeimpänä teemana ”itse koottua perhettä”. Ja tämä näkyy varsinkin viimeisellä kaudella: paladiinit pitävät toisiaan perheenjäseninään, ja sanovatkin sen useasti ääneen. Ironisesti Allura ei koskaan pysty täysin liittymään tähän uuteen perheeseen, vaan hän on aina sidottu menneeseen. Hän muuttaa muita hahmoja pysyvästi, erityisesti Lancea, josta tulee viimeisellä kaudella hänen rakastajansa. Lancen muutos näkyy jopa fyysisinä altealaismerkkeinä. Sen sijaan Allura itse ei sisimmiltään muutu, vaan hän kamppailee loppuun asti oman ulkopuolisuutensa kanssa, ja päättää lopulta palata isänsä luo.

Voltronin päätös ei tunnu katsojasta epätyydyttävältä ainoastaan siksi, että se päättyy eri tavalla kuin odotamme perinteisen sankaritarinan mukaisesti. Aristoteleen mukaan traagisen sankarin tarinaan kuuluu katsojan katharsis eli puhdistautuminen, jossa hän vapautuu kokemuksen tuomasta piinasta. Voltron ei pysty tätä tarjoamaan, sillä Alluran loppu tapahtuu niin myöhään. Katsoja ei voi siis myötäelää itse tapahtuman jälkivaikutuksia hahmojen kanssa. Lisäksi Alluran menettäminen resonoi ikävästi joidenkin muiden hahmojen kehityskaaren kanssa, erityisesti Lancen: hänen ja Alluran kehityskulut ovat niin yhteen kiedottuja, että loppuratkaisu typistää hänen tarinansa aika lailla. Huomattavaa on, että Lancelle annettu rooli lankeaa tyypillisesti naishahmoille. Ystäväni totesikin, että Voltron tarjoili meille ”titanicit” eli rakkaussuhteen jonka pääasiallinen tarkoitus on itkettää katsojaa – ja kas kummaa, sielläkin taitaa olla traaginen sankari.

Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että Voltronin päättäminen niin kuin se päättyi ei ollut huonosti perusteltu ratkaisu, sillä traagiset sankarit tapaavat aina kuolla. Se ei myöskään ole antifeministinen, sillä tämä rooli on perinteisesti varattu miehille. Tapa, millä se on tehty on kuitenkin osiltaan katsojalle turhauttava, ja sen vuoksi olisin suonut, että Allurasta olisi sittenkin tehty perinteinen sankari. Sarjan lopuksi oltaisiin voitu menettää itse Voltron, tuo universumin puolustaja ja rauhan symboli. Mutta sarjan valitsemalla tiellä olennaiseksi jäi jatkuvuus: paladiinit jatkavat elämäänsä, mutta Voltron pysyy. Ehkä kyseessä on kunnianosoitus sarjan monikymmenvuotiselle, alati uudelleen syntyvälle historialle.

Linkkejä

Traaginen sankari englanninkielisessä Wikipediassa

Spoilerivapaa teksti, joka liittyy itse sarjan tapahtumiin hyvinkin sivuavasti. Palaan vielä sarjaan liittyvällä analyysijutulla myöhemmin.

Tällä viikolla taputeltiin kasaan  Voltron: Legendary Defenderin kahdeksas ja viimeinen kausi. Vaikea silti uskoa, että loppumisensa jälkeen sarja unohtuisi fanien kollektiivisesta muistista. Itsessään Voltronhan ei ole uusi juttu: se tuli Japanista Yhdysvaltoihin 80-luvulla, ja käsittääkseni sarja on tehty uudelleen sekä 90- että 2000-luvulla ennen tätä uusinta, Dreamworksin tuottamaa sarjaa. Voltronin meriitiksi on laskettava se, että se teki Dreamworksin ja Netflixin yhteistyöstä merkittävän tekijän animaatiofanien keskuudessa, ja esimerkiksi yhtiön uusi nuoremmille teini-ikäsille suunnattu sarja She-Ra, myöskin toisinto kasarilta, on saanut osakseen huomattavaa hypeä.

Voltron edustaa siis monin tavoin nykyaikaista nuorille suunnattua piirrettyä: se julkaistiin yhtä aikaa ainakin useimmissa maailman kolkissa yhtä aikaa, ja näin ollen siitä ei kehkeytynyt minkään tietyn kieli- tai kulttuurialueen yksityisomaisuutta. Nykyaikasta oli valitettavasti myös Voltronin ympärillä käyty keskustelu: aidon internet-kulttuurin lainalaisuuksien mukaan ihmiset alkoivat nopeasti muodostaa omia viiteryhmiään ja suhtautua vihamielisesti ihmisiin, joiden ymmärrys ja tulkinta sarjasta oli erilainen kuin heidän. Joitakin kuukausia ensimmäisen kauden jälkeen sarjan fandom oli jakautuneempi kuin Trumpin Yhdysvallat, ja siihen liittyvät jutut keikkuvat usein kärkipaikoilla ”toksisimmat fandomit” -listoilla.

Vertaus jenkkipolitiikkaan voi tuntua kaukaa haetulta, mutta itse näkisin että länsimaisessa nykyfandomissa – ja tämä ei siis koske vain Voltronia – käydään usein mielipiteenvaihtoa ja rajanvetoa, jota voisi kutsua jonkinlaiseksi kulttuurisodaksi.  Vastakkain asettuvat yleensä näkemykset, jotka juurtuvat lopulta siihen, miten ymmärrämme taidetta ja mikä on sen suhde todellisuuteen. Yleinen riidan aihe on esimerkiksi tämä: kuvastavatko fiktiiviset mieltymykset ja tuotokset sitä, miten niiden luoja kokee todellisuuden? Jos teoksen kokija kiusaantuu sen sisällöistä, onko vastuu teoksen luojalla vai kokijalla?

Voltronin kohdalla juoksuhautojen kaivelu alkoi hahmojen ikiin liittyvistä keskusteluista ja siitä, onko oikein tuottaa sisältöä, jossa (oletettavasti) alaikäisellä ja (oletettavasti) täysi-ikäisellä on suhde. Jos sarjan fandomia on yhtään seurannut, niin huomaa pian, että kyse ei oikeastaan ollut varsinaisesti eettisestä keskustelusta: usein keskustelijoiden päämääränä oli rakentaa oman väitteensä tueksi eetosta eli saada muut osapuolet vakuuttumaan sen uskottavuudesta ja siitä, että heidän näkemyksensä edustaa yleisesti jaettua käsitystä siitä mikä on hyvää ja oikein. Tyypillinen fandom-eetoksen keino on esimerkiksi vedota lainsäädäntöön sellaisten lakien osalta, joiden alaisia fiktiiviset hahmot eivät ole, kuten vaikkapa viralliseen suojaikärajaan.

Nähdäkseni fandomissa ihmiset jakautuvat yleensä kahdenlaiseen vapauskäsitykseen, myönteistä ja kielteistä vapautta korostaviin. Myönteisen vapauden kannattajat painottavat yksilöiden mahdollisuuksia tehdä haluamallaan tavalla; kielteisen vapauden puolella olevat pitävät tärkeämpänä yksilöiden mahdollisuuksia välttyä asioilta joille eivät halua alistua. Oman näkemykseni mukaan tilanne helposti kärjistyy siihen että vastakkaisen näkemyksen edustajia pidetään moraalisesti epäilyttävinä. Esimerkiksi kielteistä vapautta korostavat saattavat esittää tahattoman negatiivisessa valossa henkilöt, jotka heidän mukaansa julkaisevat sisältöä jolta he itse haluavat välttyä. Tämä saa heidän näkemyksensä siitä, että ”haitallinen” materiaali täytyy poistaa, näyttämään uskottavammalta

Voltronin fandomin kohdalla ei sarjan lyhyehkön elinajan (alle kolme vuotta) aikana suinkaan ole löytynyt konsensusta siitä, mikä materiaali on haitallista ja millaisen perustein. Tähän linkittämäni Tumblr-postaus kuvaa yhdeltä kantilta sitä, kuinka sarjan fandomissa käyty keskustelu liittyy arvonäkemyksiin vapaudesta oikeastaan aika löyhästi, ja kyse on pääasiallisesti nimenomaan eetoksen pönkittämisestä. Näkemys siitä, että jokin materiaali on paheksuttavaa, saa oikeutuksensa sillä, että ihmisillä on oikeus välttyä siltä totaalisesti, koska se on jollekulle haitallista. Sen pohjalta yllä olevan postauksen kaltainen argumentonti voi jatkua ikuisuuksiin. Korostettakoon nyt vielä, että postauksessa näytetty kehityskulku on vain yksi säie Voltron-fandomin alati pitenevässä draamojen räsymatossa.

Voltron on päättynyt, mutta keskustelu siitä, mistä shipeistä ja hahmoista fanit saavat tykätä, jatkuu aivan varmasti. Tilanne on siinä mielessä kurja, että konsensusta asiassa on vaikea löytää, sillä kyse on lopulta syvällä olevista eroista arvoissa. Fandomien ongelma on se, että sosiaaliset mediat – kuten fanien suosimat Twitter ja Tumblr – ovat kuin joulutoreja kojuineen. Vaikka myisit omassa kojussasi tyytyväisenä villasukkia henkilöille, jotka haluavat niitä ostaa, niin vastakkaisen laidan metrilakun myyjä voi marssia paikalle ja ilmoittaa, että rahan laittaminen villasukkiin metrilakun sijaan on rikos ihmiskuntaa vastaan. Totta kai villasukkakauppiaat voisivat perustaa oman suljetun osionsa bisneksilleen, mutta se veisi fanittamisesta pois paljon siitä jakamisen kokemuksesta, jonka voi kokea isolla torilla.

Linkkejä:

Voltron: Legendary Defender englanninkielisessä Wikipediassa

Hypable.com:issa julkaistu arvostelu viimeisestä kaudesta, joka kuvaa hyvin omiakin näkemyksiäni

Teksti on alun perin kirjoitettu melkein vuosi sitten, ja siinä linkatut tekstit eivät ole kovin ajankohtaisia. Aihe sen sijaan on onneksi aina ajankohtainen.

Olen menneisyydessäni kirjoittanut innokkaasti Tuulen Värit -blogissa länsimaisesta animaatioelokuvista sivuten samalla myös muunlaista animaatiota. Animaatio on mielestäni kiehtova taiteenlaji, sillä näkemykseni mukaan se usein edustaa ehkä oivallisimmin lasten- ja aikuistenkulttuurin synteesiä: esimerkiksi Yhdysvalloissa (niin kuin myös monissa Euroopan maissa) animaatioita pääasiallisesti markkinoidaan lapsille samalla tiedostaen, että iso osa animaation kuluttajista on aikuisia. Aikuiset katselevat animaatiota lähtökohtaisesti jo menemällä yhdessä lasten kanssa elokuvateatteriin, mutta esimerkiksi allekirjoittanut kuuluu ryhmään joka kuluttaa länsimaista animaatiota ilman että sillä on mitään tekemistä lähipiirin lasten kanssa.

Lienee siis ilmiselvää, että minulle animaatio on varteenotettava taiteenlaji muiden joukossa. Joudun kuitenkin yhä uudelleen huomaamaan, että monet aktiivisesti kulttuuria kuluttavat ihmiset kuitenkin ajattelevat, että jonkin kulttuurituotteen assosioituessa lapsiyleisöön sen arvo vähenee automaattisesti. Törmäsin tähän huomioon kahdessa sangen erilaisessa yhteydessä: Episodin toimituspäällikön Tähtien Sota-elokuvia ruotivassa kommentissa ja Helsingin Sanomissa julkaistussa ”itämaista” kulttuuria promoavassa esseessä.

Episodin tekstin idean voisi tiivistää näin: Koska Tähtien Sodat ovat määriteltävissä lastenkulttuuriksi, niitä ei tulisi ottaa kovin vakavasti elokuvina. Sinänsä Tähtien Sotien huomattava lapsiyleisö ei ole mikään yllätys, sillä sarjaan kuuluu myös aggressiivinen oheistuotteistaminen ja lapset ovat elokuvatuotteille otollisin yleisö. Ei tarvita myöskään ruudinkeksijää huomaamaan, että ne on ensisijaisesti tarkoitettu viihteeksi. Kirjoittajaa kuitenkin harmittaa, että elokuvissa ei ole seksiä ja raakaa väkivaltaa, koska ilmeisesti nämä kaksi asiaa nostavat viihteen arvoa. Eihän popkulttuurin tuotteista oikein voi nauttia, jos naapurin kymmenvuotiaskin saa niitä katsoa! Siinähän leimautuu itsekin imeväisikäiseksi.

Hesarissa julkaistussa esseessä taasen päivitellään, kuinka Aasian suunnalta tuleva kulttuuri on niin huonosti tunnettua ja aliarvostettua meillä päin. Ennen kuin lukija ehtii kunnolla kyseenalaistamaan väitteen nostamalla esiin japanilaisen animaation ja sarjakuvan, esseisti kiirehtii toteamaan, että nämä ovat lastenkulttuuria ja hän peräänkuuluttaa ”vakavasti otettavia” asioita, kuten kirjallisuutta tai popmusiikkia. Tässä taiteen (kuviteltu) kohdeyleisö muuttuu siis tärkeämmäksi kuin sen muut meriitit, erityisesti kun otetaan huomioon japanilaisen animaatio- ja sarjakuvakulttuurin vahva omaleimaisuus. Puhumattakaan siitä, että Japanissa iso osa näistä tuotteista on suunnattu nuorille ja aikuisille.

Kummassakin tekstissä näkyvä ylenkatsova suhtautuminen lastenkulttuuriin kielii nähdäkseni ajatuksesta, että koska lapset ovat ajattelultaan vähemmän kehittyneitä kuin aikuiset, heidän kuluttamansa kulttuuri ei voi järjestään olla samalla tasolla kuin vanhemmille suunnattu. On toki totta, että eri ikäryhmille suunnatuissa kulttuurituotteissa on eri löydettävissä tyyppisiä tasoja, mutta sen vuoksi taidetta ei liene sopivaa arvottaa vain yhdenlaisella mittarilla. Hyvät tarinat ovat hyvät tarinoita ja tekninen taituruus ansaitsee kiitosta, oli lopputuotos lapsiyleisölle suunnattu tai ei.

Toimiakseni nyt kummankin postauksessani kritisoiman toimittajan toiveiden  vastaisesti aion antaa teille Oikeasti Lapsellisen animesuosituksen: olen tässä talven aikana katsonut HeartCatch! PreCurea ja ainakin muutamat ensimmäiset jaksot ovat viihdyttäneet tällaista aikuistakin. Vaikka kyseessä on lelujen myyntiin tehdyn animesarjan yksi inkarnaatio, niin sarjan kuvaamat konfliktit ja seikkailut ovat oikeasti hyvin käsikirjoitettuja ja hauskasti toteutettuja. Paljon parempia kuin monen aikuisten animesarjan, uskokaa tai älkää!

Luen Rick Riordanin kirjoittamia Percy Jackson -sarjan kirjoja samalla tavalla kuin jotkut lukevat harlekiiniromaaneja: tiedän suunnilleen mitä odottaa kirjaltani ja samoin tiedän että todennäköisesti tulen viihtymään. Vaikka sarjan kirjat harvoin onnistuvat tarjoamaan aikuiselle lukijalle mitään tajunnan räjäyttävää elämystä, niin niissä on paljon hauskoja oivalluksia siitä, miten antiikin ajan myytit voisivat tulla osaksi tämän päivän amerikkalaista yhteiskuntaa. Lisäksi Riordan ei oikeasti tyydy vain tarjoamaan lukijoilleen samaa ateriaa kerta toisensa jälkeen uudelleen lämmitettynä, vaan hän pyrkii kehittämään alati pitenevää sarjaa. Hän esimerkiksi haluaa tuoda mukaan hahmoja mahdollisimman monista taustoista, jotta erilaiset sarjaa lukevat nuoret löytäisivät kirjoista samaistumispintoja.

Samaistuttavuutta on ilmeisesti lähdetty hakemaan jo ensimmäisen kirjan Percy Jackson: Salamavaras kohdalla, jonka kertojana on nimikkohenkilö Percy Jackson. Alussa Percy kertoo lukijalle, että hänellä on lukihäiriö ja tarkkaavuushäiriö (ADHD), ja sen takia hänellä on vaikeaa koulussa. Kirjassa hänelle kuitenkin selviää, että näiden kahden tekijän taustalla on se tosiasia, että hänen isänsä on kreikkalainen jumala. Kirjassa Percyn ystävä Annabeth – myöskin puolijumala – selittää asian hänelle näin:

Kirjaimet leijuvat sivulta ilmaan, kun sinä yrität lukea, eikö vain? Se johtuu siitä, että sinun aivosi on tehty ymmärtämään muinaiskreikkaa. Ja tarkkaavuushäiriö – sinä toimit usein hetken mielijohteesta, et malta istua luokassa aloillasi. Se johtuu soturin reflekseistä. Todellisessa taistelussa ne pitävät sinut hengissä. Tarkkaavuusongelmat taas johtuvat siitä, että sinä näet liian paljon etkä liian vähän. Sinun aistisi ovat paremmat kuin tavallisella kuolevaisella. Opettajat tietenkin haluavat sinut lääkitykseen. (Rick Riordan: Salamavaras, s. 91)

Kun ensimmäisen kerran luin kirjan, minulla ei oltu diagnosoitu ADHD:ta enkä kiinnittänyt huomiota siihen, miten kyseistä neuropsykiatrista häiriötä kuvataan kirjoissa. Sen sijaan muinaiskreikkaa opiskelleena teologina pyörittelin hyvän tovin silmiäni tuolle lukihäiriön selitykselle: kuka tahansa tietää, että kieli ei ole sisäsyntyinen ominaisuus. Hauskintahan on tietysti se, että Riordan itse vesittää tuon selityksen juurikin tässä samaisessa kirjassa antamalla ymmärtää, että puoliveristen ”luonnollinen kieli” on kreikan ohella latina, jota siis kirjoitetaan, no, latinalaisilla aakkosilla.

Mutta palataan tarkkaavuushäiriöön. ADHD voidaan pääasiallisesti jakaa kolmeen oirekimppuun: tarkkaamattomuus, impulsiivisuus ja ylivilkkaus. ADHD:n määritelmän täyttävällä henkilöllä on usein piirteitä jokaisesta näistä, mutta niiden painopisteet voivat vaihdella. Huomattavaa myös on, että usein ADHD -ihmisillä on näiden lisäksi muun muassa hahmotukseen ja motoriikkaan liittyviä vaikeuksia, jotka heijastuvat esimerkiksi urheilusuorituksiin ja autolla ajamiseen. Yksi tyypillinen piirre on syvyysnäköön liittyvät ongelmat, jotka näyttäytyvät kömpelyytenä ja kykenemättömyytenä hahmottaa etäisyyksiä.

Annabeth puhuu Percylle soturin reflekseistä, ja tulkitsen tämän niin, että hän tarkoittaa hyvää reaktiokykyä. Jos Riordan olisi tehnyt taustatutkimustaan vähän enemmän, hän tietäisi, että tarkkaavuushäiriöiset reagoivat keskimäärin hitaammin kuin ns. neurotyyppiset ihmiset. Niin ikään kykenemättömyys keskittyä ei – toisin kuin kirja antaa ymmärtää – tarkoita että havainnoi ympäristöään paremmin. Käsittääkseni se, että pystyy olemaan hyvin tietoinen useista ympärillään olevista asioista, vaatii itse asiassa hyvää keskittymiskykyä, joka on siis ADHD -piirteisille erityisen haastavaa.

Annabethin kuvauksessa eniten maaliinsa osui ainakin jokseenkin huomio aistiyliherkkyyksistä, jotka siis ovat tyypillinen ADHD -piirre.  Tässä lienee hyvä mainita, että Percy ei kerronnan tasolla osoita mielestäni huomattavia aistiyliherkkyyden piirteitä. Hän ei häiriinny kovista äänistä tai koe kosketusta epämukavana. Tässä tullaan Riordanin ADHD-kuvauksen ongelmallisuuteen: meille kerrotaan että Percy ja muut puolijumalat ovat tarkkaavuushäiriöisiä, mutta syystä tai toisesta heillä ei ole yleensä ole niitä ongelmia, joita kyseisestä häiriöstä kärsivät tulevat kohtaamaan. Esimerkiksi Percyn seikkailuissa hän ja muut puolijumalat tekevät lukuisia asioita, jotka vaativat huomattavaa ketteryyttä ja sekä ruumiin että fyysisen tilan hallintaa. Tämä sopii huonosti yhteen sen kanssa, että ADHD vaikuttaa kielteisesti näihin taitoihin. Esimerkiksi allekirjoittaneen liikeradat ovat usein yhtä viehkeitä kuin rullaluistelevalla norsulla.

Mielestäni on kurjaa, että Riordan ottaa monilla elämää huomattavasti vaikeuttavan neuropsykiatrisen oireyhtymän osaksi kirjansa maailmaa, mutta sen sijaan että hän pohtisi elämää ADHD:n kanssa hän vääristelee sen oireita saadakseen sen toimivaksi osaksi juonen sujuvaa kulkua. Riordanin ajatus tämän taustalla on varmasti vilpittömän hyvä: hän on halunnut ottaa sankarirooliin henkilöitä, jotka tutkitusti kokevat muita helpommin huonommuuden tunteita, koska heitä syyllistetään neuropsykiatrisista piirteistään. Lopputuloksena on kuitenkin höttöistä eskapismia, joka ei metatasolla pohdi kriittisesti sitä, miten esimerkiksi neuropsykiatrista oirehdintaa pitäisi esitellä nuorille lukijoille. Ainakin itselleni ADHD-aikuisena on jokseenkin turhauttavaa lukea ”tarkkaavuushäiriöisistä” nuorista, joista monet ovat esimerkiksi luonnostaan lahjakkaita jousiampujia. Vaikea keksiä lajia, jossa tarkka keskittyminen ja syvyysnäkö tulisi enemmän tarpeeseen.

Ehkä eniten minua nakertaa se, että kirjailija itse tarjoaa itselleen mahdollisuuden kiertää nämä ongelmat, jotka esittelin: hänhän olisi voinut kirjan sisäisen logiikan mukaisesti selittää, että puolijumalien erityispiirteet tulkitaan lääketieteessä tarkkaavuushäiriöksi, mutta oikeasti kyse on jostain muusta. Tätä Riordan ei tee: hän toteaa useaan kertaan, että Percyllä on ADHD. Kuten alussa sanoin, Riordan on pääasiallisesti kiinnostunut tavoista, joilla kaikenlaiset nuoret voisivat kokea samaistumista ja yhteenkuuluvuutta, ja onnistuukin tässä aika usein hyvin. Valitettavasti nämä neuropsykiatriset jutut eivät vain ole se kohta, jossa näin käy.

Tiedä tuota. Ehkä Percyn ja kavereiden elämäntyyli pitää dopamiinit niin korkealla, että he saavat hirviöhyökkäyksistä samat hyödyt mitä me muut saamme amfetamiinijohdannaisista.

Linkkejä:

Percy Jackson and the Olympians englanninkielisessä Wikipediassa

ADHD:n Käypä hoito -suositus

Muistan, kun ollessani yläasteikäinen, eli siis noin kymmenen vuotta sitten, Code Geass oli se juttu. Itseäni silloin kiinnosti lähinnä tytöille suunnattu manga ja anime, joten onnistuin ohittamaan tämän villityksen. Yllättäen näin Herran vuonna 2018 Code Geass onkin taas kerran ajankohtainen, sillä tekijätiimi on uhonnut laittaa pihalle uuden tuotantokauden. Ehkä osin tämän ansiosta sain itsekin katsottua läpi tämän mechasarjan.

Code Geass kertoo vaihtoehtoisesta historiasta, jossa ”Britanniaksi” kutsuttu imperiumi pitää hallussaan isoa osaa maailmasta – niin kuin nuo anglosaksit ovat tavanneet tehdä. Kausi kuvaa entisen Japanin aluetta, joka on hiljattain jäänyt Britannian vallan alle. ”Yhdennentoista alueen” kansalaisia kyykytetään armotta siirtomaaisäntien toimesta. Sarjassa seurataan Britannian piilottelevaa prinssi Lelouchia, joka saatuaan yliluonnollisia voimia ryhtyy Zero-nimisen naamiomiehen roolissa vastarintaan Britanniaa vastaan.

Myönnän suoraan, että alkuasetelma korpesi minua jo ensimmäisestä jaksosta lähtien. Vaikka historiasta tuttu asetelma brittiläisestä imperiumista mechoilla höystettynä ei ole täysin typerä, niin jokin Japanin kuvauksessa siirtomaavaltana kaivelee. Kuten Aasian historiaa tuntevat tietävät, niin Japani aloitti 1900-luvun alkupuolella aggressiivisen imperialistisen politiikan, jonka myötä monet ympäröivät maat, kuten Korean niemimaa ja isoja osia Kiinasta jäi Japanin siirtomaavallan alle. Esimerkiksi korealaisilta riistettiin oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin, ja heistä tehtiin B-luokan japanilaisia. Koreassa japanilaisaikaa on esimerkiksi kuvattu TV-sarjassa Gakshital eli ”Morsiusnaamio”, jossa fiktiivinen siirtomaavaltaa palveleva poliisi ryhtyy Morsiusnaamio-nimisen naamiomiehen roolissa vastarintaan japanilaisia vastaan… Ymmärtänette, mitä tarkoitan.

Pointtini siis on, että Code Geassin maailmanrakennus on kiusaannuttavaa, koska se itsessään lainaa paljon oikeasta Japanin historiasta, mutta keikauttaa asetelman päälaelleen niin, että japanilaisista tulee uhreja. Syy tähän on tietysti ymmärrettävä: Japanissa oikeistonationalismi jyllää vahvana, ja animea katsovat aikuiset eivät ole tästä lainkaan poikkeus. Kohdeyleisö ei siis todellakaan katsoisi animesarjaa, jossa viitattaisiin oikeisiin historiallisiin tapahtumiin, sillä Japanissa ei edelleenkään mieluusti puhuta siirtomaavallan aikana tapahtuneista kauheuksista. He haluavat nähdä Japanin voittajana.

Päästyäni yli miljööseen liittyvästä problematiikasta vastassa oli toiminnantäyteinen ja todella monen mutkan kautta kulkeva juoni. Code Geass -sarjaa on tällä hetkellä ilmestynyt kaksi kautta, jotka kummatkin sisältävät kaksikymmentäviisi jaksoa. Varsinkin ensimmäisessä kaudella sarja onnistuu yllättämään positiivisesti: se esittelee monipuolisen liudan hahmoja, joiden kohtalot kampeutuvat huimille urille. Osa sarjan viehätyksestä on päähenkilö Lelouch eli ”Lulu”, joka ei tunnu oikein osaavan päättää olisiko lintu vai kala. Hän edustaa Death Noten myötä suosioon nousutta päähenkilötyyppiä: yht’aikaa julma ja kyyninen mutta toisaalta päämäärilleen omistautunut antisankari. Siinä missä perinteisellä sankarihahmolla on selkeästi hahmotettava kehityskaari, Lelouch tuntuu sahaavan erilaisten typologisten hahmolaatikoiden väliä jakso kerrallaan. Iso osa sarjan ironiaa onkin, että klassista sankarityyppiä edustaa Suzaku, joka toimii ”pahisten” puolella.

En keksisi Code Geassista suuremmin kritisoitavaa (muuta kuin naisten visuaalinen esineellistäminen, joka sekään ei onneksi edusta mitenkään törkeintä päätä), jos se olisi lopetettu ensimmäiseen kauteen. Toinen kausi on nimittäin laadultaan paljon epätasaisempi kuin ensimmäinen. Tekijät pyörittelevät osin samoja juonikuvioita ja konflikteja kuin ensimmäiselläkin kaudella, eikä sarja oikein pääse kunnolla käyntiin alusta lähtien. Mukaan tulee myös joitakin uusia hahmoja, joista monien rooli jää kuitenkin vaisuksi, ja sarjan yliluonnollisen osan kehittely saa mielestäni vähän liikaa kierroksia. Niin ikään loppuratkaisu  jakaa varmasti mielipiteitä.

Kokonaisuutena Code Geass on kuitenkin tutustumisen arvoinen, ja uskon että se kuuluu niihin sarjoihin, joista saisi varmasti irti jotain uutta toisellakin katsomiskerralla. Kolmas tuotantokausi on kuitenkin ajatuksena jo aika etäännyttävä, varsinkin kun tekijöiden vilpitön halu oli selvästi saada tarina paketoitua toiseen kauteen. No, ehkä kun aika koittaa, tulen tänne kertomaan, mihin tarvitsemme Lelouchia vielä tänäkin päivänä. Ehkä Trumpia odottaa uusi vastus… Loppukanettina voisi vielä mainita, että viisiosainen OVA-sarja Akito the Exiled ei mielestäni ole näkemisen arvoinen, eikä se anna pääsarjan juonelle mitään.

Jälkikirjoitus: Jatkon kohtalo on selvinnyt tällaiseksi: kolmas tarinakaari Lelouch of the Resurrection julkaistaan elokuvana. Kiinnostava jippo on kuitenkin siinä, että elokuva ei ole yhteensopiva alkuperäisen animesarjan kanssa, vaan ainoastaan sarjan pohjalta tehtyjen elokuvien kanssa. Elokuvien juonta on muutettu niin, että jatko on mahdollinen. Aikamoista! Onneksi tämän jaksaa hyvin istua läpi uudelleenkin leffamuotoon puristettuna.

Linkkejä:

Code Geass englanninkielisessä Wikipediassa

En ole animen suurkuluttaja millään mittakaavalla katsottuna: en ole nähnyt useimpia niin sanottuja ”klassikoita” (kuten vaikkapa Neon Genesis Evangelionia, joka kuulemma löytyy pian Netflixistä) ja useimmat kuumimmat kausianimet ovat minulle tuttuja lähinnä nimen tasolla. Tänä vuonna olen kuitenkin petrannut asiassa sen verta, että olen saanut katsottua useamman uuden tuttavuuden. Osasyynä tähän on se, että otimme ystäväni kanssa tavaksi striimata animea yhdessä, mutta olen omin nokkinenikin saanut katsottua parit sarjat. Tässä annan lyhyet mielipiteet jokaisesta.

Ronja Ryövärintytär: Vaaditaan jo aika hyvä tiimi käsikirjoittajia, jos Romeo ja Julia-tyyppistä teemaa käyttävästä lastenromaanista halutaan saada onnistunut 26-osainen animaatiosarja. Tiedostan että Ronja Ryövärintytär on suunniteltu itseäni huomattavasti nuoremmalle yleisölle, mutta pakko silti kysyä: miten voi animaatiosarja olla näin TYLSÄ? Animaatio olisi puolestani voinut jatkua vaikka kirjan tapahtumien jälkeen, mutta romaanin ripotteleminen näin pitkään aikakaareen vesittää sen vähäisenkin jännitteen. Myöskään ”CGI-animetyyli” ei toistaiseksi ole onnistunut voittamaan minua puolelleen.

Little Witch Academia: Halusin katsoa jotain kevyttä ja suloista, ja sitä todellakin sain! Little Witch Academia on hauska, monen ikäiselle sopiva taikaseikkailu. Päähenkilö, hyväntahtoinen mutta höperö Akko yrittää kommelluksien kautta selvitä taikakoulussa. Tykkäsin tästä animesta ja sen tavasta yhdistellä kevyttä komediasarjaa ja isompaa juonenkaarta toisiinsa.

Violet Evergarden: Violet Evergarden valikoitui katsottavaksi kiinnostavan animaatiotyylinsä ja helppoutensa ansiosta – helppoudella tarkoitan siis sitä, että se on saatavilla Netfilixissä. Sarja kertoo nuoresta sotaveteraanista, joka ryhtyy siviilinä kirjeiden kirjoittajaksi. 12-osainen anime on aika vaikea laji, mutta Violet Evergarden onnistuu hyödyntämään formaattinsa sangen hyvin keskittymällä hahmoihin ja jättämällä juonen sivuosaan. Keskivaiheilla sarja yrittää selvästi nyhtää katsojastaan irti kaikki mahdolliset kielteiset tunteet, ja tässä vaiheessa katsominen alkoi tuntua emotionaalisesti uuvuttavalta kun koko ”katsojan itkettäminen” -pakki ammutaan ilmaan. Kokonaisuutena fiilis jäi kuitenkin hyväksi.

Legend of the Galactic Heroes: Die Neue These: En ollut nähnyt koskaan alkuperäistä sarjaa, mutta kuullessani uudelleenlämmityksestä päätin ystäväni kanssa katsoa sen heti kun jaksot julkaistiin. Kahden suurvallan välisen avaruussodan poliittiset kiemurat iskivät kyllä muhun ihan täysillä, ja aion jo tämän vuoden puolella tarttua siihen alkuperäiseenkin. Die Neue Thesen ongelmaksi laskisin lähinnä sen, että juoni kulkee aikamoisella vauhdilla, ja katsojaa viedään kuin litran mittaa. Kiinnostavaa nähdä miten rytmitys vertautuu alkuperäiseen animeen.

Mawaru Penguindrum: En ollut aiemmin katsonut Kunihiko Ikuharan ohjaamia sarjoja, ja  Penguindrumin jälkeen ymmärrän hyvin, miksi äijän tuotokset vetoavat osaan ihmisistä. Sarjan ideaa on vaikea summata yhteen lauseeseen, mutta se kertoo lukiolaisista sisaruksista, jotka ovat osat kauheaa ja fantastista suunnitelmaa. Ollessaan hyvä Penguindrum oli todella hyvä – ja vastavuoroisesti pahimmillaan yksinkertaisesti raivostuttava. Olen kuitenkin katsojana sellainen, että animen on saatava kiitosta siitäkin, että se saa minut raivostumaan. En kadu katsomista hetkeäkään, mutta tuskin pystyisin vastaanottamaan tätä suola-annosta uudelleenkaan.

Attack On Titan Season 3: Attack on Titanin kolmoskausi käsittää tarinakaaren, jota monet käsittääkseni pitävät sarjan pitkäveteisimpinä. Tässä kaaressa huomio kiinnittyy titaanien piinaavan valtion sisäisiin salaisuuksiin ja valtapolitiikkaan. Usein tragikomiikan rajoja hiponeen kakkoskauden jälkeen anime kiristi huomattavasti tahtia, ja juonen kokonaiskaari alkaa jo hahmottua. Kolmoskausi on syystä tai toisesta jaettu kahteen osaan, joten lisää saadaan ensi vuonna. Sarja on joitakin vuosia sitten vallinneen hypen jälkeen joutunut vastatuuleen, mutta itselleni sen seuraaminen on ollut enimmäkseen myönteinen kokemus.

Cardcaptor Sakura: Kuten alussa sanoin, ”animesivistykseni” on surkea – siis oli mukavaa sisällyttää jokin jo klassikoksi luettava sarja mukaan. Card Captor Sakura oli minulle tuttu mangana, ja animekin osoittautui pituudestaan (70 jaksoa – tiedän kyllä, ettei se ole paljon monen muun sarjan rinnalla, mutta itselläni näin pitkän sarjan katsominen vie helposti kuukausia) huolimatta antoisaksi, johtuen varmasti herttaisista ja hauskoista hahmoista. Klassikkoasema on ansaittu, sillä se yhdistää taikatyttöelementtejä lapsuuden viattomuuden kuvaukseen onnistuneesti ja vailla liikaa tunteilua tai kyynisyyttä. Uusi sarja Clear Card tulee myös katsottua jossain vaiheessa.

Revue Starlight: Päätimme ystäväni katsoa tämän sen vuoksi, että jaksoja on vain 12 ja olimme kuulleet kehuja tästä. Eihän fantasiaelementtejä ja musiikkiteatteria yhdistelevä sarja kovin pahalta kuulostanut. Kun parin jakson jälkeen alkoi epäilyttää, totesimme että kyllä näin lyhyen sarjan voi loppuun katsoa. VIRHE. Keskinkertaista animaatiota lukuun ottamatta kaikki, juoni, hahmot ja ylipäätään toteutus olivat kiinnostavia kuin uusintana katsottu lottolähetys. Loppua kohden totesin että olisin mieluummin toljottanut 12 jaksoa lisää Ronja Ryövärintytärtä, ja sekin oli jo aika hemmetin tylsää.

Pääasiallisesti tänä vuonna tuli siis katsottua viihdyttäviä juttuja ja löydettyä myös uusia lempisarjoja, joista osasta on vielä onneksi katsottavaa materiaalia ensi vuoden puolellekin.