Pitkäaikaisena animaatioharrastajana minun on ollut vaikea välttyä huomaamasta, miten niin sanotusti haastavaa ylipainon kuvaaminen on rakastamani median parissa – tai ylipäätään valtavirtakulttuurin kuvastossa. Rehellisyyden nimissä asia pitäisi muotoilla näin: oikeastaan haastava asia tekijöille tuntuu olevan ylipainon kuvaaminen tavalla, jolla se irroittautuisi kulttuurimme viime vuosisadalla juurtuneesta stereotyyppisestä muotista.

Popkulttuuriimme on iskoistunut hyvin tiiviisti arkkityyppi, jossa liittyvät toisiinsa ylipaino sekä jatkuva himo ruokaa kohtaan. Hahmotyyppi on usein niin yksiulotteinen, että se toistuu lähes sellaisenaan hyvinkin erilaisissa kulttuurituotteissa. Esimerkiksi The Worst Bestsellers-podcastin jaksossa 50-luvulla alkaneista Neiti Etsivä – ja Hardy-pojat –sarjoista esimerkiksi käy ilmi, että kummassakin kirjasarjassa esiintyy tismalleen samanlainen ylipainoinen hahmo, jonka kiinnostus ruokaan peittoaa tämän kaikki muut luonteenpiirteet. Ja samanlainen hahmo löytyy tietysti myös lukuisista muista massakulttuurin tuotteista, en usko että esimerkin keksiminen on vaikeaa.

Yleisellä tasolla monet tarinoissa esiintyvät arkkityypit eivät itsessään ole haitallisia, sillä ne eivät pohjimmiltaan kuvaa mitään tiettyä ihmisryhmää. Joistakin arkkityypeistä muodostuu kuitenkin stereotyyppejä, jolloin ne ikään kuin esittävät jotain tiettyä ihmistyyppiä, yleensä yksinkertaistavalla tai muuten ongelmallisella tavalla. Niin sanottu ”lihava syöppö” on ainakin itse kuluttamassani mediassa ehkä yleisin tällainen stereotypisoiva hahmotyyppi, mutta sen ongelmallisuudesta näkee mielestäni aika harvoin keskustelua. Huomattava poikkeus oli 13.12 Helsingin Sanomissa julkaistu artikkeli, joka käsitteli Kansallisbaletin Tuhkimo-baletissa olevaa, tähän arkkityyppiin putoavaa sisarpuolen hahmoa. Ongelman ydintä kuvaa se, että Kansallisbaletin edustaja kieltäytyi näkemästä hahmossa mitään haitallista tai mahdollisesti katsojaa loukkaavaa.

Ylipainoisten ihmisten kokemusten kuvaaminen kaikenlaisessa tarinankerronnassa on nähdäkseni vielä vauvankengissä. Hyvä esimerkki tästä on esimerkiksi Percy Jackson -sarja, josta olen blogissa puhunutkin ja jota olen usein nähnyt kiiteltävän myönteisestä representaatiosta. Lukiessani ensimmäistä osaa julkaisemaani tekstiä varten järkytyin, sillä en ollut muistanut, kuinka halventavasti kirja kuvaa ylipainoisia tai muuten isokokoisia henkilöitä. Kommentoinkin kirjatwitterissäni, että tavallaan tämä on hyvä esimerkki siitä, millä tavoin ylipaino usein jätetään pois ”inklusiivisuuden kertomuksesta”. Onneksi on päinvastaisiakin tapauksia: niin ikään erilaisuutta pohtivassa Steven Universe -animaatiosarjassa hahmosuunnittelijat ovat kiinnittäneet paljon huomiota päähenkilöiden vaihteleviin vartalontyyppeihin.

Suuren budjettikoon animaation piirissä ylipaino on selvästi vielä tabu – esimerkiksi Disneyllä tai Pixarilla ei ole yhtään ylipainoista päähenkilöä. Dreamworks on tässäkin ollut edelläkävijä: erityisesti Kung Fu Panda -elokuvat eivät sisällä vain ylipainoista sankaria, vaan käsittelevät aktiivisesti lihaviin ihmisiin kohdistettuja ennakkoluuloja. Elokuvasarjan tyyli jättää kuitenkin kitkerän maun suuhun, sillä Po-panda, niin kuin lajitoverinsa, ovat kaikki naurettavan persoja ruualle. Vaikka lihavuuteen kohdistuvia ennakkoluuloja myös kritisoidaan, niin samalla elokuva ylläpitää ajatusta siitä, että ylipaino liittyisi saumattomasti huonoon itsekontrolliin ruuan suhteen.

Jos amerikkalaisessa animaatiossa ei osata oikein vielä kuvata ylipainoa, niin ei voi kyllä sanoa että animen puolellakaan liikakilot olisivat yhtään sen tavallisempi näky. Syy on kummassakin tapauksessa aika lailla sama: ajatellaan, että lihavilla hahmoilla ei voida myydä oheistuotteita. Kysymys siitä, edustavatko animaatiohahmot todellisten ihmisten kokemuksia, ei nähdäkseni varsinkaan animen puolella nouse useinkaan keskiöön. Jos hahmo on lähtökohtaisesti tuote, niin samaistuttavuus ei välttämättä ole lopulta kovinkaan olennaista.

Silti kuluttamani median joukosta ehkä mielenkiintoisin tapa kuvata ylipainoa löytyy teknisesti ottaen animen puolelta. Katsoessani Satoshi Konin Paprika -elokuvan noin vuosi sitten, kiinnitin huomiota elokuvan näkökulmahahmon selkeän alistavaan tapaan kuvata ylipainoista kollegaansa. Kyseessä on kuitenkin – yksityskohtiin menemättä, sillä soisin kynnelle kykeneviä katsomaan elokuvan itsekin – osiltaan narratiivinen trikki, jolla katsoja joutuu myös haastamaan itsessään ne ennakkoluulot, jotka hän on todennäköisesti omaksunut muista popkulttuurin tuotteista. Vaikka elokuva keskittyykin paljolti muihin asioihin, harva fiktiivinen tuote on saanut itseni, normaalipainoisen ihmisen, todella pohtimaan tapaamme ajatella ihmisten kehoa ja ulkonäköä.

Lisäksi on tietysti mainittava, että edellä erittelemäni ylipainoon kohdistuvia ennakkoluuloja käsittelevät tapaukset tekevät tämän miespuolisen hahmon kautta. Tapamme tarkastella kehoa on tietysti myös äärimmäisen sukupuolittunutta. Voi esimerkiksi katsoa vain kuvaa uudesta, pian ensi-iltansa saavasta Muumit-sarjasta. Perinteisesti Muumipeikon kanssa suunnilleen samankokoinen- ja muotoinen Niiskuneiti onkin nyt huomattavasti muumiperheen jäseniä solakampi. Muumihahmojen pyöreät muodot eivät olleet kuluttajille liikaa alkuperäisissä kirjoissa tai tunnetussa 90-luvun TV-sarjassa, mutta nykyajan oletetulle katsojalle ei-miespuolisen hahmon tuhdimpi masu on ilmeisestikin kauhistus.

Linkkejä

”Fat Comic Relief” TVTropesissa (sivun esimerkkiosio ei tosin anna kovinkaan hyvää kuvaa siitä, kuinka tyypillisiä tämän tyypin hahmot nähdäkseni ovat)

 

Japanilaisen animoidun viihdemedian, kuten animen ja japanilaisten deittailu- ja roolipelien kuluttamisen yksi mielenkiintoisia puolia on se, että niissä on usein käytetty kerronnallisia rakennuspalikoita ja hahmoarkkityyppejä, joita ei oikeastaan sellaisenaan usein löydy vaikkapa amerikkalaisesta vastaavasta mediasta.   Itse suomalaisena kuluttajana huomaan usein, että minulla on varsin vähän kosketuspintaa siihen kulttuuriin ja ajatteluun, mistä nämä rakenteet oikeastaan nousevat. Tämä kykenemättömyys ymmärtää vieraasta kulttuurista nousevia asioita johtaa usein odotettaviin tunnereaktioihin: hämmennyksen, vihaan ja ärtymykseen.

Edellä mainituissa medioissa inhoni kohdistuu erityisesti hahmotyyppiin, jonka vakiintuneesta nimityksestä oikeastaan millään kielellä minulla ei ole varmuutta. Ehkä sellaista ei edes ole olemassa. Olen toisinaan viitannut hahmoon hyvin epätarkalla ja myöskin epäsuomalaisella termillä ”otakubaitti”, mutta aion nyt tätä tekstiä varten käyttää itse valitsemaani suomenkielistä sanaa ”hempukka”. Kielitoimiston sanakirjan mukaan sanan varsinainen merkitys on ”kevytkenkäinen nuori nainen”, mutta koska käsittääkseni sana on nykyään varsin vähäisessä käytössä, otan oikeudekseni vähän tuunata sitä. Lisäksi siitä syntyy mielleyhtymä adjektiiviin ”hempeä”, joka sopii kuvattuun hahmotyyppiin liittyvään yleiseen habitukseen.

Nämä blogin kirjoittajan raivon partaalle ajavat hempukat ovat nuoria naishahmoja, joiden hallitseva luonteenpiirre on heidän epävarmuuteensa itseensä ja omiin kykyihinsä. Tämä epävarmuus näkyy sekä itsensä vähättelynä että myös sosiaalisena arkuutena, ujoutena ja usein muihin hahmoihin takertumisena. Hempukka puhuu tyypillisesti hiljaisella, hennolla äänellä. Hän saattaa myös olla kömpelö tai muuten ”hellyttävällä” tavalla avuton. He ovat myös ulkonäöltään perinteisiä kauneusihanteita mukailevia.

Hyvin arkkityypilleen uskollinen (ja kirjoittajan silmissä täysin sietämätön) esimerkki on roolipeli Fire Emblem Awakeningin tanssijahahmo Olivia. Hänen tyypillisiin keskusteluihinsa muiden hahmojen kanssa kuuluvat punastelu, ujostelu ja itsensä vähättely. Muut hahmot ovat heti korjaamassa, että Olivia vain luulee olevansa huono tanssija. Olivia edustaa hempukka-stereotyyppiä myös siinä, että hänet kuvataan ”herttaisella” tavalla avuttomaksi. Esimerkiksi hän saattaa niin lumoutua maisemasta, että meinaa pudota kalliolta, jolloin mieshahmo joutuu ryntäämään apuun pelastaakseen hänet. Hempukoihin liittyvää avuttomuutta ja suojelun tarvetta korostaa jopa Olivian funktio varsinaisena pelattavana hahmona: hän liittyy mukaan  lähellä pelin puoliväliä, mutta on niin heikko, ettei pärjää taistelussa vaan hänet on pidettävä suojassa muiden hahmojen takana.

Mikä hempukoiden epävarmuudessa sitten on niin ärsyttävää, kun epävarmuus kuitenkin on hyvin inhimillistä ja samaistuvaa? Kaikki epävarmat hahmot eivät nähdäkseni suinkaan ole hempukoita. Hahmotyypin kiinnostava ominaisuus on, että se esiintyy puhtaimmillaan lähinnä sarjoissa, joiden oletettu yleisö on aikuiset miehet. Esimerkiksi Fire Emblem Awakeningin kohdalla on naishahmojen suunnittelua katsoessa selkeää, että niiden takana on mies ja naispuolisten hahmojen on pääasiallisesti vedottava heteromiehiin. Lienee varsin ilmiselvää, että kukaan kohdun omaava ei suunnittelisi Olivian housuiksi valkoisia pikkareita. Niin ikään miehille suunnatuissa ”tyttösarjoissa” hempukka on käsittääkseni yleinen hahmotyyppi. Itse näkemistäni sarjoista esimerkiksi Revue Starlightin Mahiru on ilmiselvä hempukka. Code Geassin Euphemia esitellään hempukkana, mutta sarjan naiskuvaukselle tyypillisesti hän astuu ulos tästä roolista.

Juurikin kohderyhmässä piilee se, mikä saa hempukat tuntumaan itsestäni provosoivilta: heitä ei ole tehty samaistuttaviksi kohderyhmälle (koska hempukat ovat aina naisia) vaan heidän epävarmuutensa ja avuttomuutensa on tarkoitus herättää suojelunhalua, ehkä jopa vallan tunnetta. Minun silmissäni hempukka edustaa tietynlaista kieroutunutta naisideaalia, jossa nainen päätyy patriarkaaliseen ”heikomman astian” rooliin. Mutta kertooko inhoni sitten lopulta enemmän minusta kuin näistä usein kaksiulotteisista hahmoista? Olen itsekin usein epävarma, mutta hempukoiden punasteleva ja sievistelevä epävarmuus tuntuu olevan kaukana siitä, miltä epävarmuus oikeasti tuntuu.

Satuin kerran lukemaan Animefeminist.com -sivustolla julkaistun jutun, joka käsittelee osittain hempukka-hahmotyyppiä. Kirjoittaja toteaa ymmärtävänsä, minkä takia arkkityyppiä pidetään ongelmallisena, mutta hän nostaa myös kiinnostavan vastaväitteen: nykyinen länsimaisen media on niin kiinnittynyt vahvan ja sanavalmiin naishahmon hienouteen, että hiljaiset tyypit jäävät kokonaan marginaaliin. Kirjoittaja toteaa, että puutteellisuudessaankin hempukoissa on samaistumispintaa niille, joille ”koviksen” rooli on kovin vieras. Pointti on nähdäkseni uskottava, ja jos hempukka kehittyy säälittävyydestään eteenpäin, voi hahmon kehityskaarta pitää perustellusti jopa voimaannuttavana.

Tarvitsemme siis ehdottomasti hiljaisia ja epävarmoja hahmoja, joiden kasvaminen luo uskoa siihen, että voimme myös itse voittaa omat epävarmuutemme. Ja koska en ole kohdeyleisöä, niin voin varmaan todeta, että hempukoilla olkoon paikkansa oman yleisönsä päiväunien kohteena. Lienee kai turha väittää, että omat suosikkihahmoni edustaisivat useinkaan yhtään sen fiksumpia tai paremmin rakennettuja arkkityyppejä.