Lapsena minulle on opetettu, että makuasioista ei kannata kiistellä. Paino on tässä sanalla kannata, sillä aikuisena olen havainnut, että ihmiset tuntuvat saavan harvasta asiasta niin paljon kieroutunutta nautintoa kuin makuasioista vääntämisestä.
Ja kyllähän ne makuasiat menevät tunteisiin. Esimerkiksi tunsin itse henkilökohtaisesti käsin kosketeltavaa ärtymystä lukiessani popkulttuurijulkaisu Vulturen listaa “kuumimmista vampyyreista elokuvissa ja TV-sarjoissa”. Suuttumukseni koski sitä, että listan kirjoittaja ei ollut ottanut mukaan Tom Cruisen esittämää vampyyri Lestatia elokuvasta Veren vangit. Sen sijaan Seesamitien vampyyri oli päässyt mukaan. Kuinka joku kehtaa!
Eriävistä kulttuurimielipiteistä on joskus oikein hauskaakin keskustella. On ihanaa kuulla kiihkeitä puheenvuoroja siitä, kuka on paras vampyyri tai Hollywood-näyttelijä tai mikä kirja on jättänyt keneenkin meistä lähtemättömän vaikutuksen. Kun kulutamme taidetta, asetumme sen kanssa vuoropuheluun. Tämän seurauksena meille syntyy kokemus, jota voimme arvottaa.
Tässä mennäänkin sinne vaikealle alueelle. Yleisesti ottaen meillä on kulttuurissamme näkemys, että taidetta voidaan arvottaa laadun perusteella – tähän ajatteluun perustuu esimerkiksi käsitys kritiikistä. Toisin sanoen olemme yhteisöinä sopineet, että taidetta voidaan jakaa “hyvään” ja “huonoon”. Jotkut tekevät sitä ihan ammatikseen. Voidaan siis nähdä, että tiettyyn aiheeseen perehtyneet henkilöt ovat päteviä kertomaan, millä tavoin tiettyä teosta pitää arvottaa osana taiteen kenttää.
Minulla ei oikeastaan ole mitään taidekritiikkiä vastaan. Päinvastoin, luen esimerkiksi kirja- ja elokuva-arvosteluja oikein mielelläni. Taidekritiikin alaa on myös arvosteltu siitä näkökulmasta, että kriitikko ei välttämättä ole se yleisö, jolle tietty teos on suunnattu, jolloin voidaan kysyä, onko kyseinen henkilö oikea ihminen arvottamaan teosta. Tämä on ihan relevantti kysymys. On myös haastettu ajatusta siitä, että pitääkö taidetta ylipäätään lähteä arvottamaan. Onko se tärkeää?
***
Jos satun kertomaan jossain yleisiä mielipiteitäni johonkin popkulttuurin tuotteisiin liittyen, niin yleensä tapaan pohjustaa asiaa toteamalla: “mulla on sitten ihan huono maku”. Tämä on oikeastaan pelkkä fraasi, sellainen hätävarjelu. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin en tiedä mikä oikeastaan edustaa niin sanottua “hyvää makua”, noh, missään kategoriassa.
Hätävarjeluni perustuu siihen, että olen kuullut monta kertaa, kuinka rakastamani piirretyt ovat huonoja ja lohdullisina kokemani TV-sarjat edustavat rahvaanomaisuutta. En uskalla arvottaa, koska tiedän, että kaikki on jo arvotettu jossain, ja eriävän mielipiteen kertominen tarkoittaa, että olen varmaan väärässä.
Me ihmiset olemme sosiaalista sakkia, haluamme tulla hyväksytyksi ja tuntea kuuluvamme porukkaan. Tapamme keskustella taiteesta liittyy osaksi tätä todellisuutta. Kun keskustelemme, niin tavallaan osallistumme sosiaaliseen performanssiin: edustavatko näkemykseni omassa viiteryhmässäni hyväksyttyä näkemystä “laadusta”? Onko kokemukseni oikeanlainen? Oma tapani vähätellä mieltymyksiäni on malliesimerkki performanssiin osallistumisesta. Laitan painoarvoa omalta tunnekokemukseltani pois jotta saisin uskoteltua muille, että ymmärrän ja hyväksyn käsityksen, jonka koen standardiksi viiteryhmässäni.
Yläasteikäisenä, jolloin yleensä alamme aktiivisesti kehittää suhdettamme popkulttuuriin, vietin varsin paljon aikaa yksikseni. Katselin animea televisiosta ja Youtubesta (kyllä, kolmessa osassa). Sailor Moonia, Full Moon wo Sagashitea, Princess Tutua. Pidin Sailor moon-aiheista verkkosivustoa. Olin siis jo ymmärtänyt kulttuurin kuluttamisen kollektiivisena toimintana, mutta en ollut vielä päässyt tasolle, jossa animen kaltaisista tuotteista varsinaisesti keskustellaan muiden kanssa. Vuosi oli 2006, sosiaalinen media oli vielä lapsenkengissään. Kukaan ei tullut kertomaan minulle, mitä minun pitäisi animesta ajatella, ainakin jos jätin Anime-lehden lukematta.
Edelleen pidän tämänkaltaista suhdetta taiteeseen eräänlaisena “puhtaimpana” kulttuurin kuluttamisen muotona: keskiössä on yksilön ja teoksen välinen suhde, eikä se, mitä sosiaalinen yhteisö ajattelee teoksesta.
***
Internet ja sosiaalinen media on demokratisoitunut taiteen kuluttamisen ja arvottamisen. Nyt kuka tahansa voi tuoda mielipiteensä yleisön nähtäville. Se tuo taiteen kokemiseen näkökulmia, joita ei olemassa olevien valtarakenteiden vuoksi ole ehkä ennen päässyt esille. Toisaalta kyseessä ei ole ainoastaan myönteinen ilmiö, sillä kokemattomien kuluttajien käsissä teokset saattavat joutua osaksi vääränlaisia narratiiveja, ja taiteen arvottaminen muuttuukin äkkiä sitä kuluttavien ihmisten arvottamiseksi.
Niin ikään 30 vuotta sitten maisteltiin pääasiassa sitä kulttuuria, joka oli saatavilla videovuokraamoissa, tv-kanavilla ja kirjastoissa. Nyt valinnanvaraa on enemmän, ja sen vuoksi on myös helpompi rakentaa omaa identiteettiä sen päälle, millaisille teoksille omistaa elämänsä. Tämäkin on tietysti enimmiltä osin hyvä asia. Kuitenkin internet on nostanut loistoonsa myös kaikenlaiset elitistit ja nenänsä nyrpistelijät. Ei tarvitse edes kokea jotain teosta, kun voi jo omata mielipiteen siitä, sillä joku internetissä on jo kertonut mitä siitä pitäisi ajatella. Taideteoksen ja ihmisen suhde on yhä enemmän asia, jota voidaan arvioida yhteisössä ja myydä datana.
Taidekritiikki perustuu perinteisesti ajatukseen siitä, että taideteos asetetaan osaksi tietyn taidelajin jatkumoa. Teosta siis arvioidaan suhteessa toisiin teoksiin. On kuitenkin hyvä ymmärtää, että tämä ei ole taiteen itsetarkoitus. Esimerkiksi kriitikko Robert Ebert kirjoittaa arvostelussaan elokuvasta Kirjeitä Julietille siitä, millä tavoin sen kertomus liittyi hänen omaan elämäänsä, ja toteaa että tapamme vastata jonkun elokuvan herättämiin tunteisiin riippuu paljolti siitä, keitä me oikeastaan olemme.
Jos keskitymme siis vain ja ainoastaan siihen, mikä on Hyvää Taidetta ja mikä Huonoa Taidetta, tavallaan myös keskitymme pääasiallisesti luomaan normeja siitä, kenen kokemus taiteesta on oikeanlainen ja yleisesti hyväksyttävä.
***
Minulla on tapana välillä livetwiitata katsomiani elokuvia. Livetwiittauksen voisi nähdä eräänlaisena taidekritiikin antiteesinä: siinä missä kriitikko pyrkii ensiksi kokemaan teoksen ja sitten arvioimaan sen sisältöä osana sen laajempaa kontekstia ja lajityyppiä, niin livetwiittaaja viestii yleisölleen teoksen aiheuttamia raakoja tunnereaktioita samalla kun kokee ne. Livetwiittaus saattaa jopa toimia paremmin silloin, kun henkilöllä ei ole kovin hyvää lajityypin tuntemusta, koska hän ei tällöin osaa odottaa mitä teoksessa tapahtuu.
On toki totta, että meillä on taiteesta yleensä näkemys, onko se niin sanotusti “hyvää” vai “huonoa”. Se on ihan OK. Olen minäkin monesta asiasta sitä mieltä, että se on “huonoa”, ja varmasti tarjonnut mielipidettäni auliisti muille. Tässäkin blogissa olen varmaan kertonut enemmän asioista, joista en pidä kuin niistä, joista pidän. Kuitenkin taidetta voi lähestyä niin monesta muustakin kuin suoraan arvottavasta näkökulmasta. Siitä voi esimerkiksi kirjoittaa fanfiktiota tai piirtää hassuja kuvia. Tai vaikka tehdä meemejä. Taiteen kuluttaminen ainoastaan sillä ajatuksella, kuinka niin sanotusti tärkeää tai merkittävää se on muiden teosten joukossa, on vähän sama kuin söisi perunansa aina keitettyinä.
Ollapa se Twitter-käyttäjä joka totesi, että kirja ansaitsee viisi tähteä jos sitä ja sen hahmoja ei saa mielestään lukemisen jälkeen!
***
Mieti teosta jota rakastat. Mitä se tuo mieleesi? Mitä se kertoo sinusta, siitä mistä tulet ja minne olet menossa? Kuinka paljon sen “hyvyydessä” on kyse teoksesta itsessään ja kuinka paljon vain sinun persoonastasi?
Kritiikki, ammattimainen tai sosiaaliseen mediaan kello 3 yöllä postattu, siis ei itsessään ole ongelma. Jos teoksen arvottaminen perustuu vain teokseen itseensä, niin se on vain tapa muiden joukossa tarkastella ja kuluttaa taidetta. Kuitenkin ryhtyessämme keittiökriitikoiksi teoksen arvottaminen menee usein kuluttajien arvottamiseen. Mietimme: ai, tuo on sinusta hyvää. Taiteesta tulee siis tapa rakentaa omaa egoaan, korostaa omaa kokemustaan maailmasta muiden yli.
Ehkä onkin niin, että se asia, mikä sinusta on syvällisintä, monitasoisinta, pakahduttavinta, ihaninta ja puhuttelevinta ei oikeasti olekaan hyvää. Ehkä oletkin ollut väärässä. Ehkä se vain on.
Tšehovin sankaritar 