Noin kaksitoista vuotta sitten WIT Studio julkaisi uuden ajan airuen. Hajime Isayaman mangaan perustuva synkkä, post-apokalyptinen shonen-anime Attack On Titan (Titaanien sota) omalla tavallaan määritteli 2010-lukua animevuosikymmenenä, ja sen jälkeen on shonen-animessa nähty hittisarjoja, joissa korostuvat jatkuva vaaran tunne ja irvokaskin väkivalta – esimerkkeinä vaikkapa Demon Slayer ja Jujutsu Kaisen. Huomattavaa myös oli, että Titaanien sotaa katsoivat nekin, jotka eivät muuten paljoa animea seuranneet.
Ilmestyessään tästä animesta käydystä keskustelusta nousi monille varmaan ensimmäisenä mieleen, että kyseessä on se sarja, jossa on se vihainen poika. Niin vakavat analyysit kuin absurdit meemitkin Erenin huutamisesta ja raivoamisesta tulivat vastaan tuon tuosta. Kieltämättä, Erenin viha oli sangen tuoretta shonen-päähenkilöiden sun muiden animeprotagonistien maailmassa. Narutoissa ja Luffyissa oli häntä ennen korostettu lähinnä heidän periksiantamattomuuttaan ja samaistuttavuuttaan. Erenin viha ei tuntunut olevan mitään asianmukaista kimmastumista epäoikeudenmukaisuuden edessä, vaan kaikenkattavaa, lähes eläimellistä raivoa. Eren oli ehkä ärsyttävä, mutta ainakaan hän ei jättänyt katsojaa kylmäksi.
Viha. Usein tuntuu, että se määrittelee ihmisten kuvaa sarjasta noin yleisesti. Huippusuosion laantumisen jälkeen Titaanien sota on saanut osakseen kovaakin kritiikkiä. Joillekin katsojille Isayaman käyttämät lainat ja rinnastukset oikeasta sotahistoriasta – erityisesti toisen maailmansodan ajan Saksasta – ovat olleet liikaa. Ja ei käy kieltäminen: Isayama puhuu sarjassa kokemuksesta, joista hänen ei taustansa puolesta kuuluisi puhua. Ehkä kyseessä on nuoren kirjoittajan harkitsemattomuus, ehkä kulttuurinen sokeus juutalaisvainojen perinnölle, joka tänäkin päivänä painaa läntistä maailmaa.
Pahaa hän tuskin tarkoittaa – siitä todistaa jo sarjan halu viedä katsoja mukanaan alistettujen ja vähäosaisten luokse. Se ensimmäisellä kaudella kytevä – ja palava – viha ei oikeastaan ole sarjan perimmäinen teema. Katsojaa houkutellaan enemmänkin pohtimaan: miksi Eren on niin vihainen?
Toinen iso kritiikin aihe on kummunnut erityisesti Japanin naapurimaista. On nostettu esille, että tarinahan kertoo eristetystä saaresta, jota uhkaa iso, ulkopuolinen vaara. Sarjan edetessä paljastuu, että todelliset viholliset ovat läheisellä mantereella sijaitseva valtion asukkaat. Saaren on pakko puolustautua, kansalaisten pitää ylläpitää omaa armeijaa ulkopuolisia hirviöitä vastaan.
Olen perehtynyt Itä-Aasian lähihistoriaan jonkin verran ja asunut Etelä-Koreassa, josta myös edellä mainittua kritiikkiä on noussut. Ymmärrän hyvin mistä se kumpuaa, enkä voi itsekään väittää, etteikö Titaanien sodasta olisi myös luettavissa oikeistonationalistia ajatusvirtauksia. Sarja kieltämättä tuntuu osuvan alueen poliittiseen hermoon, ja monesta eri kulmasta. Onhan kyseisellä alueella myös muita saarivaltioita, joiden historia on monimutkainen ja mielipiteitä jakava, ja joihin kohdistuva poliittinen uhka on Japaniakin painostavampi.
Vaikeampi kysymys onkin sitten siinä, mitä sarjan luoja itse haluaisi meidän ajattelevan. En itse oikeastaan edes pidä tätä kovin merkittävänä asiana. Kaltaiseni länsimainen lukija joutuu japanilaista popkulttuuria kuluttaessa hyväksymään, että tässä pelataan erilaisella kulttuurilla, erilaisilla arvoilla ja erilaisella politiikalla. Tämä koskee kaikkea ja kaikenlaista mediaa. Joidenkin animeharrastajien hurskasteleva julkinen Titaanien sodan ja sen katsojakunnan parjaaminen näyttäytyy tässä valossa surkuhupaisana. Keisarilla ei taida olla vaatteita.
Tarinamme siis alkaa muukalaisten, tuntemattoman ja kasvottoman uhan pelosta. Eletään muurien sisällä, turvassa ja ei ehkä kuitenkaan. Kaivataan vapautta. Vuoden 2013 jälkeen tästä voi löytää monenlaista kaikupohjaa, on populismin ja nationalismin nousua länsimaissa, on meidät kotiimme sulkevaa pandemiaa. On turvallisuuspoliittisia mullistuksia. Onko olo vähän vihainen? Hyvä.
***
Ehkä isoin rikos Titaanien sotaa vastaan on se, että sarjan ensimmäisen ja toisen kauden välillä kului neljä vuotta. Suursuosio tuli ensimmäisen kauden myötä, mutta ei tarvitse olla markkinoinnin ammattilainen tietääkseen, että tällaiset ilmiöt eivät kannattele itse itseään. Odottelu uuvuttaa, tulee jo seuraava kiinnostava shonen-hitti. Mangaa toki voi lukea, mutta bisneksen totuus on, että anime tavoittaa massat. Elettiin jo suoratoistomallin aikaa, joissa animesarjat julkaistiin tiiviinä, ahmittavina paketteina. Fillerit ovat taakse jäänyttä historiaa. Ja sitä jatkoa ei voida vuosikausiksi jäädä odottamaan.
Tämän vuoksi monien kiteytynyt mielikuva Titaanien sodasta on se ensimmäinen kausi. Vihainen poika lähtee 12-vuotiaana armeijaan äidin väkivaltaisen kuoleman jälkeen. Armeijakaverit joutuvat titaanin kitaan, mutta Eren selviää muuttumalla itse titaaniksi. Eli mitä? Eren vihaa titaaneja, mutta on myös yksi heistä, ainakin jollain tavalla. Paniikin jälkeen armeijassa todetaan, että tästähän voi olla vielä hyötyä. Monta jaksoa kuluu siihen, että ihmetellään ja opiskellaan titaanien mysteerejä.
Sarjan kokonaistarinassa ensimmäinen kausi on lähes kokonaan ekspositiota – esitellään hahmoja ja niiden maailmaa. Titaanien sodan yksi vahvuus on huolellinen maailmanrakennus ja kiinnostavat hahmot, joilla tuntuu olevan vahvasti omat motiivit ja syyt toimia. Shonen-animeen tottunut katsoja ei edes jaksa kyseenalaistaa, miksi kaksitoistakesäiset pojat ja tytöt lähetetään armeijan leipiin luovuttajien ollessa luusereita – samanlaista meininkiä se on kaikkialla. Vähän militaristiseltahan se voi tuntua (esimerkiksi Narutossa ninjoja ei kutsuta sotilaiksi, vaikka lasten asepalveluksestahan siinäkin on kyse) mutta toisaalta, Erenin ja kamujen maailmassa uravaihtoehdot ovat vähissä. Näköalattomuus vaivaa.
Ensimmäisen kauden juonellinen anti on oikeastaan aika ohutta, kun mietitään kokonaiskuvaa. Opimme, että ihmisiä syövät titaanit tulevat jostain, ja on ihmisiä, jotka pystyvät muuttamaan itsensä titaaneiksi. Itse asiassa on ihmisiä, jotka aktiivisesti auttavat titaanien hävitystyössä. Ensimmäisen kauden kliimaksissa paljastuu, että yksi näistä on todellisuudessa Erenin kaveri. Tässä löydämme vihdoin ristiriidan, joka määrittelee koko sarjaa. Sen merkitys ei kuitenkaan paljasta itseään ensimmäisen kauden katsojille.
Jos katselukokemus rajoittuu 25 ensimmäiseen jaksoon, voi Titaanien Sota helposti tuntua militaristiselta fantasialta, jossa puolustaudutaan tuntematonta uhkaa vastaan ja kaivaudutaan omaan poteroon. Totta kai joku pettää, jotkut ihmiset nyt vain ovat sellaisia. Pahoja. Suurimman kunnian saavat pelottomat tiedustelujoukkojen jäsenet, jotka uskaltavat lähteä uhmaamaan suurta tuntematonta. Tällaista täällä on, on aina ollut. Välillä joku havahtuu kysymään, että mistä titaanit tulevat.
Ei mietitä vielä sitä. Seurataan ensiksi vähän lisää hahmojen matkaa.
***
En aio peitellä tätä: minä rakastan Titaanien sodan kakkoskautta. Rakastan siitäkin huolimatta, että kyseessä on eräänlainen välinäytös sarjassa, ja sen anti on enimmäkseen hahmojen välistä draamaa. Mutta miten herkullista draamaa! Hahmot, jotka olivat ensimmäisellä kaudella olleet lähinnä sivuosan täyttäjinä pääsevät vihdoin puhkeamaan kukkaan. Vaikka kauden käsikirjoitus on varsinkin kliimaksissa ehkä sarjan ontuvin, niin sen muut ansiot antavat tämän anteeksi moninkertaisesti.
Kauden keskiössä on eräänlainen road trip, jossa armeijaan soluttautunut, vierasta valtaa palveleva kaksikko yrittää kuljettaa titaanivoimaisen Erenin omaan tukikohtaansa. Avukseen Reiner ja Bertolt saavat Ymirin, joka paljastaa osaavansa myös muuttua titaaniksi. Ymirin motiivit ovat varsin yksioikosia: silloin kun titaani on vihollinen, ei titaani-ihminen voi täysin tulla hyväksytyksi. Parempi siis lyöttäytyä porukoihin kaltaistensa kanssa.
Kauden juoni lähtee kunnolla käyntiin kohtauksesta, joka on melkein luvattoman hauska: Reiner esittelee Erenille lähes yllättäen, että hän ja Bertolt ovat titaaniksi muuttuvia ihmisiä, jotka tekivät muuriin reikiä päästäen muut titaanit sisään. Hän tuntuu olettavan, että Eren hyväksyisi faktan ilman vastarintaa. Katsojaa naurattaa: tietenkään Eren ei ota tuota vastaan hyvin! Hänhän vihaa titaaneja! Te tapoitte hänen äitinsä! Kohtaus päätyy siihen, että Eren otetaan mukaan vastarinnan jälkeen, ja takaa-ajo voi alkaa.
Ensikatselulla Reinerin toiminta tuntuu täysin pähkähullulta. Myönsit juuri yrittäneesi kansanmurhaa, miksi haet uhriltasi sympatiaa? Kun sarjaa on nähnyt pidemmälle, niin tilanne alkaakin avautua eri tavalla. Titaanivoiman saaminen on järisyttävä, traumaattinen kokemus, jonka jakavat keskenään vain harvat hahmot. Kertoessaan olevansa titaani Reiner siis vetoaa siihen, mikä heitä kahta yhdistää. Hän myös yllättäen pyrkii vetoamaan puhtaaseen utilitarismiin: jos Eren suostuu tulemaan heidän mukaansa ilman vastarintaa, hän suojelee ympärillään olevia ihmisiä – ainakin kyseisellä hetkellä.
Toisella kaudella on kuuluisa lausahdus, jossa Reiner kysyy kidnapatulta ja vapautensa menettäneeltä Ereniltä, että miksi tämä on niin vihainen. Koska katsoja seuraa sarjaa Erenin viitekehyksestä, kysymys tuntuu omahyväiseltä. Kun lopulta, viimeisellä kaudella, pääsemme seuraamaan sarjaa Reinerin näkökulmasta, näyttäytyy tämä kysymys äkkiä ymmärrettävänä. Reiner on lapsesta saakka opetettu vihaamaan itseään ja kaltaisiaan. Viha omiaan kohtaan on iskostettu häneen niin syvälle kuin olla ja voi. Hänelle ei ole koskaan tarjottu muita vaihtoehtoja, hänet on täysin lannistettu tämän vihan alle. Tämä viha ei kuitenkaan lähde hänestä itsestään – se on sisäistettyä vihaa häntä kohtaan.
Reiner ei tietenkään ymmärrä Erenin ulkopuolelle suuntautuvaa vihaa, sillä se on kaikkea muuta kuin se, mihin hänet itse on kasvatettu.
Reiner, Bertolt ja Ymir ovat hyvää vauhtia saamassa hommaansa päätökseen, kun matkaan tulee mutka. Ymirillä ja Reinerillä on diili, että Erenin lisäksi mukaan otetaan myös Historia. Vaikka tämä ei ole titaani, hän kuuluu kansaa hallitsevaan kuningassukuun, jolla on taktista merkitystä koko jutussa. Tosin on myös sangen selvää, että Ymirin ja Reinerin motiivit ovat lähinnä henkilökohtaisia. Operaatio päättyy lopulta siihen, että Historia kieltäytyy lähtemästä kolmikon matkaan ja Erenkin saadaan takaisin omiensa luo. Roistokolmikko luikkii häntä koipien välissä tässä kohdin vielä tuntemattomaan kotiinsa.
Nyt päästään siihen kauden merkittävään kohtaan. Ymirin tarinankaari päättyy siihen, että hän ehdottaa Reinerilla ja Bertoltille, että nämä ottavat hänet vangiksi ja vievät johtajilleen. Operaatiohan on tällöin onnistunut – ainakin yksi titaani on palautettu takaisin. Kun kaksikko tiedustelee Ymirin motiivia uhrata itsensä vapaaehtoisesti, tämä kertoo, että halusi tuntea itsensä “jumalattareksi”.
Muistan, millaista kritiikkiä tämä juonenkäänne aiheutti joissain faneissa. Hyvä, heteronormista poikkeava naishahmo laitettiin uhraamaan itsensä kahden murhaajan takia! Miten julkeaa! Ymmärrän toki turhautumisen, joka liittyy siihen, että heteronormista poikkeavat hahmot kirjoitetaan kuolemaan pois. Mutta kai nuo arvostelijatkin tajuavat, että juuri Bertoltin ja Reinerin “arvottomuus”, heidän “pahuutensa”, on tässä se juttu! Arvotonkin voi olla rakkauden arvoinen. Oikeastaan pyyteettömässä rakkaudessa on juuri siitä kyse. Ymirin tarinassa hän kasvaa henkilöstä, joka ei rakasta ketään, henkilöksi, jonka rakkauden kohde voi olla kuka tahansa meistä.
Toki, täytyy muistuttaa itselleni, että olen koulutukseltani teologi. Rakkauden teemoja on pyöritelty opinnoissani kyllästymiseen asti. Internetin Ymir-fanille kyseessä toki voisi olla aika radikaali konsepti, tuollainen epäitsekäs rakkaus.
Myöhemmin Reiner vastaa rakkauteen rakkaudella ja toteuttaa Ymirin viimeisen toiveen viemällä tämän kirjeen Historialle rintamalinjojen taakse. Ehkä vihan ja oman edun tavoittelun ei tarvitsekaan värittää kaikkea elämää.
***
Kolmoskaudella mysteeri titaanien alkuperän ympärillä tiivistyy. Kakkoskaudella ehditään jossain välissä toteamaan, että jollain keinolla on saatu muutettua ihmisistä titaaneja. Loppupäätelmä on selkeä: muurien ulkopuolella pyörivät jättiläiset ovat uuden muodon saaneita ihmisiä. Titaanien tarve syödä ihmisiä selittyy sillä, että jos ne sattuvat hamuamaan suuhunsa Erenin ja Reinerin kaltaisen muuntautumiskykyisen ihmisen, he saavat sen myötä vanhan, inhimillisen muotonsa takaisin.
Tämä tieto mullistaa päähenkilöidemme maailmankuvan – ja valitettavasti vetää puoleensa maata hallitsevan kuningashuoneen huomion, jolle tiedon paljastuminen on uhka. Titaanithan ovat aina olleet “toisia”, suljettuja ulkopuolelle. Ja nyt paljastuukin, että nämä vihatut toiset ovatkin “me itse”.
Inhimillisen kokemuksen kautta ajateltuna tämäkin käy järkeen. Kurjat, häpeälliset asiat on helpompi eristää itsensä ulkopuolelle kuin myöntää niiden olevan osa minua itseäni. On helpompi kieltää synti itsessään kuin etsiä vapautusta siitä. Se, että kansakunta on unohtanut historiansa, on eräänlainen kollektiivinen traumaattisen muiston tukahduttaminen.
Kuningashuonetta edustava Lod Reiss yrittää ratkaista ongelman ottamalla Erenin kiinni ja syöttämällä tämän tyttärelleen Historialle, sillä kuningashuoneen jäsenet pystyvät hallitsemaan titaanivoimien avulla koko kansaa ja heidän kollektiivista muistiaan. Historia harkitsee vakavasti isänsä toiveen noudattamista, sillä tämähän tarkoittaisi, että hän saisi vihdoin osakseen tämän hyväksynnän ja rakkauden. Hän kuitenkin tulee toisiin aatoksiin keskusteltuaan Erenin kanssa – saadakseen rakkautta ei tarvitse hylätä itseään, vaan rakkautta voi myös vaatia.
Historian tarinankaari on hyvä esimerkki Titaanien sodan tavasta yhdistää ajatus kohtaloaan etsivästä kansasta yksilötason kertomuksiin. Sarja sekä kertoo että ei kerro yksittäisistä ihmisistä. Historian noustessa kansansa johtajaksi he löytävät yhdessä ymmärryksen omaan katatoniaansa. Titaanit eivät olekaan ongelma, vaan oire. Me olemme tulleet jostain – meidän vihamme on peräisin jostain. Meillä on jälleen historia.
Erenin hahmo kokee merkittäviä muutoksia näiden tapahtumien aikana. Kun hänelle alkaa paljastua, että hänen koko sydämestään vihaamansa asia eli titaanit ovatkin oikeastaan hänen kanssaihmisiään, iskee lannistuminen. Hän on vannonut hankkiutuvansa eroon titaaneista. Mutta onko moraalista hankkiutua eroon kanssaihmisistään?
Kaikki viha, mitä Eren on tuntenut, onkin kohdistunut hänen minuuteensa. Hän sai titaanivoimansa muututtuaan tiedottomaksi titaaniksi ja syötyään isänsä. Hän teki sen vailla ymmärrystä ja silti syy on tavallaan hänen. Titaanius muistuttaa kristillistä konseptia perisynnistä – se on ihmisyyden mukana tuleva taakka, joka riistää ihmiseltä syyttömyyden.
Eren alkaa olemaan vähemmän vihainen ja enemmän, no, lannistunut. Titaanivihan korruptoiva voima alkaa saavuttaa hänetkin. Tältäkö Reineristä on tuntunut koko elämänsä?
***
Kolmannen kauden puolivälissä poliittinen konsensus on saavutettu, mutta tekemistä riittää. Reiner ja Bertolt tekevät comebackin, mukanaan uusi titaanivoiman omaava henkilö. Tämä onkin oikea supermies, sillä hän pystyy ohjailemaan titaaneja ja jopa muuttamaan ihmisiä sellaisiksi.
Homman juoni on sama kuin edellisellä kerralla, eli Reiner ja Bertolt haluavat Erenin mukaansa. Kuitenkin vastapuoli on nyt paremmin valmistautunut, heillä on paremmat aseet ja selkeämpi ymmärrys siitä, mitä vastaan tässä taistellaan. Saarella on vihdoin tajuttu, että koska titaanius on DNA:han kirjoitettu väistämätön tosiasia, sitä kannattaa hyödyntää sodankäynnissä. Bertoltin titaanivoima siirtyy Erenin joukkojen haltuun, ja Reiner ja hänen toverinsa Zeke joutuvat jälleen palaamaan kotiin.
Palaset loksahtelevat yhteen, kun hahmot löytävät Erenin isän päiväkirjan. Hän kertoo elämästä Marleyn mantereella, jossa titaanien voiman omaavat eldialaiset ovat alistettu kansa. Virallisen tarinan mukaan he käyttivät voimaansa muiden alistamiseen, ja heidät pystyttiin nitistämään ainoastaan alistamalla heidät. Saarella asuvat itsenäiset eldialaiset ovat hirviöitä, joiden tuhoaminen on marleylaisten elämäntehtävä. Siellä vaeltavat titaanit ovat mantereelta lähetettyjä kuolemaantuomittuja eldialaisia.
Kun saarella asuvat hahmot kyselevät Reineriltä ja Bertoltilta syitä heidän toimintaansa, he kertovat auliisti, ettei heillä ole henkilökohtaisesti mitään saaren asukkaita vastaan. Oikeastaan kummatkin pitävät kovasti entisistä työkavereistaan. Ongelma on siinä, että saarella asuvat “vapaat” eldialaiset ovat globaali uhka ja heidän hävittämisensä on moraalisesti oikein mantereella asuvien maailmankuvassa. Oikeastaan he ajattelevat, että tappamalla saarella asuvia heimolaisiaan he voivat “sovittaa” oman syntinsä.
Kolmas tuotantokausi päättyy toteamukseen, että heidän on hyökättävä mantereella olevia alistajia vastaan. Sitten se koittaisi. Vapaus.
***
Se, mikä tekee sarjan etiikan tarkastelusta hankalaa ja yhtäläisesti kutkuttavaa on titaanivoiman kaltainen fantasiaelementti. On oikeastaan aika luonnollista, että eldialaisia pelätään. Titaaneiksi muuttuvat ihmiset ovat käytännössä joukkotuhoaseita. Sarjassa kerrotaan, että eldialaiset käyttivät aikoinaan voimiaan tietoisesti muiden kansojen alistamiseen. Eikä meillä ole syytä uskoa, etteivätkö he saattaisi niin tulevaisuudessa tehdä uudestaankin. Ihmisiä tässä vain ollaan, puolin ja toisin.
Palataan vihaan. Sarjan ensimmäisellä kaudella nuori Eren ihmettelee kaunista maailmaa. Mitä kaikkea titaanit ovat häneltä vieneetkään! Hiljalleen hän ymmärtää, että hänen rakastamansa maailma ei vastaakaan hänen rakkauteensa. Saarella on titaaneja, koska muut ihmiset haluavat päästä hänestä ja hänen kaltaisistaan eroon.
Minäkin olen joskus rakastanut jotain, joka ei ole vastannut rakkauteen. Kyllähän siitä tulee vihaiseksi. Varmaan meissä kaikissa asuu pieni vihainen Eren – koska tokihan me haluamme tuntea olevamme kotonamme maailmassa. Eren ei tietenkään sarjan alussa itse tiedä, mistä hänen vihansa kumpuaa. Mitä enemmän asia kirkastuu hänelle, sitä seesteisemmältä hän vaikuttaa. Sarjan viimeisellä kaudella ulkoinen viha on jo kuoriutunut lähes kokonaan pois – kunnes se palaa entistä voimakkaampana lopullisen kliimaksiin.
***
Ensimmäisellä kaudella Ereniä mentoroi kapteeni Levi, joka uskoo jokaisen ihmishengen arvokkuuteen. Levin periaatepohjainen eettinen ajattelu on sarjassa selvästi vähemmistössä – useimmat hahmot joutuvat toteamaan, että muiden kuolema on väistämätöntä, kun tavoitellaan jotain suurempaa eettistä päämäärää.
Sarjan alkuperäiset hahmot työskentelevät armeijassa, mutta heitä ei oikeastaan koskaan kouluteta tappamaan ihmisiä. Kun lopulta paljastuu, että joskus oma paikka maailmassa ei tule suoraan annettuna, on se opeteltava ottamaan itse. Sodastahan tässä on kyse. Pidän muuten kovasti sarjan suomenkielisestä nimestä ihan jo sen takia, että se paljastaa monimerkityksellisyytensä sarjan edetessä.
Toista on Reinerin serkulla Gabilla, jonka tapaamme viimeisen kauden alussa. Hän osoittaa kykynsä sodankäynnissä jo nuorena flikkana, ihmisten tappaminen on Gabille arkipäivää. Hän on myös vakuuttunut, että saarella asuvat ovat hirviöitä, ja ihailee serkkuaan, joka lähti vuosiksi suorittamaan tehtävää sinne.
Sodassahan sisäinen omatunto hiljennetään ajatuksella, että eivät vastapuolen joukot mitään ihmisiä ole. Palattuaan kotimaahansa Reiner nähdään kertomassa sukulaisilleen, kuinka hirviömäisiä, epäinhimillisiä saarelaiset ovat. Fakta kuitenkin on, että huntu on nostettu hänen silmiltään: Reiner on ymmärtänyt tilanteensa mahdottomuuden. Hänellä ei ole moraalista väylää ulos omasta kohtalostaan. Viimeisen kauden Reiner onkin silminnähden masentunut, iloa tuovat vain perhe ja oman kohtalon jakavat toverit armeijasta.
Yksi toimivia kerronnan keinoja, mitä sarjassa hyödynnetään, on näkökulman muutos. Viimeisellä kaudella tapahtumia tarkastellaan paljolti Reinerin, Gabin ja tämän kaverin Falcon näkökulmasta. Opitaan lisää Zekestä, joka on Erenin velipuoli ja jolla on suunnitelma, miten titaanit voisi hävittää rauhanomaisesti maan päältä. Sympaattisia tyyppejä omalla tavallaan jokainen. He joutuvat todistamaan, kun saaren asukkaat lähtevät vastahyökkäykseen, mantereelle soluttautunut Eren kärjessä.
Kun Reiner ja Eren tapaavat jälleen, osat ovat vaihtuneet. Nyt Erenillä on tehtävä ja tarkoitus, ja hän paljastaa petoksensa Reinerille. “Miksi olet niin masentunut, Reiner?” hän voisi kysyä. Jälleennäkeminen ei ole lämmin, mutta Eren toteaa entiselle asetoverilleen ymmärtävänsä nyt, miksi tämä teki niin kuin teki. Että he ovat oikeastaan aika samanlaisia. Rivien välistä voi lukea, että Eren on vihdoin antanut anteeksi kaltaiselleen. Toisaalta katsoja saa pian tietää, että Erenin toiminta mantereella on jotain, mitä voisi kutsua kostoksi.
Niin, mielenkiintoinen ajatus: voiko näin hirvittävän teon anteeksi antaminen merkitä samalla omista eettisistä periaatteistaan luopumista? Ymmärtääkö Eren Reinerin teon pääasiallisesti siksi, että hän toteaa, että toimisi samassa tilanteessa ehdottoman samalla tavalla? Kapteeni Levi, eettisistä periaatteistaan tarkasti kiinni pitävä hahmo, ei sarjassa pahemmin anteeksi antele. Hän myös kovaäänisimmin kritisoi Erenin hyökkäyssuunnitelmaa, joka ei säästä siviiliuhreja.
Titaanien ongelman voi ratkaista ainoastaan hävittämällä titaanit. Vihan ongelman voi ratkaista ainoastaan antamalla anteeksi. Gabin ja Falcon tarina on eräänlainen toisinto tästä: Gabi ampuu Erenin joukkoihin kuuluvan Sashan, mutta kaksikon jouduttua vastapuolen kidnapatuksi päätetään, että pottuja ei makseta pottuina. Lapset pääsevät ihmettelemään heimolaistensa elämää saarella. Gabi yrittää – vuosien aivopesun seurauksena – uskotella, että kyse ei ole ihmisistä. Mutta totuutta ei voi ikuisuuksiin vastustella. Heidän kohtaamansa anteeksianto mahdollistaa maailmojen välisen kuilun kaventumiseen.
Ehkäpä tässä on se syy, miksi tämä tarina elähdyttää minua kerta toisensa jälkeen. Titaanien sota tuntuu uskovan vilpittömästi siihen, että ihmiset voivat muuttua. Näkökulma voi yllättäen vaihtua ja tulkinta muuttua, ja sen myötä uusi maailma avautuu. Ihmisyys kiteytyy siihen, että me voimme uudelleen arvioida tekomme ja uskomuksemme. Antaa anteeksi. Luopua vihasta.
***
Eren, joka meille tarinan alussa vihaisuudestaan huolimatta esitellääm joiltain osin myös tyypillisenä äitinsä menettävänä shonen-päähenkilönä, on hahmona jatkuvassa liikkeessä. Alkaessani katsomaan sarjaa koin hänet vaikeasti lähestyttävänä: isona tekijänä tässä on se, että katsoin sarjan ensimmäiset jaksot englanniksi. Bryce Paperbrookin tulkinta Erenistä on persoonallinen, hänen äänessään on jatkuva tunne siitä, että hahmo on henkisesti äärirajoilla – mikä ei sarjan kontekstin huomioon ottaen ole lainkaan virheellinen ajatus.
Tarinan edetessä hänestä tulee entistä vähemmän päähenkilö – kuten aiemmin sanottu, sarja kertoo lopulta enemmän yhteisöistä kuin yksilöistä – mutta sarja ei anna meidän unohtaa, että tämä on sittenkin Erenin tarina, enemmän kuin kenenkään muun takia. Oikeastaan Erenin ymmärrys, kasvaminen, hänen vihansa, hämmentyneisyytensä, petetyksi ja torjutuksi tulemisen tunteensa ovat ne, mitä meidän katsojienkin kuuluisi tuntea.
Kuitenkin mitä pidemmälle sarja menee, sitä enemmän katsoja erkaantuu Erenistä. Tämän ajatukset ja ideaalit alkavat tuntua vähän kohtuuttomilta. Kun sarjan alussa Eren on se, joka kyseenalaista muiden hahmojen etiikkaa ja motiiveja, niin loppupuolella roolit ovat vaihtuneet. Hänestä tulee autonominen toimija, hän ei olekaan se, jonka näkökulmasta tapahtumia katsotaan vaan se, ketä katsotaan. Hän ikään kuin tuntuu irtautuvan tarinan uomasta, alkavan puuhata omia juttujaan. Viimeisen kauden ensimmäisellä puoliskolla Ereniä ei edes hirveästi näytetä katsojalle, mutta siellä hän on, koko ajan.
Veljekset Eren ja Zeke edustavat kahta erilaista lähestymistapaa eldialaisuuden ongelmaan. Mantereella kasvanut Zeke haluaa hävittää eldialaiset rauhanomaisesti sterilisoimalla heidät. Zeken toiminta edustaa sisäistettyä vihaa itseään kohtaan, ajatusta siitä, että itsensä kieltäminen vie pahuuden pois. Eren on toista maata – hän esittelee puheissaan maailman, jossa koko ulkomaailman tuhoaminen oman kansan kunniaksi on ainoa ratkaisu. Kummallakin on kannattajia ja seuraajia ideologiassaan. Me tai kaikki muut – Yeagerin veljeksille tämä vastakkainasettelu on ehdoton.
Tämä on tarinan kohta, jonka katselu varmaan tuntuu monille epämiellyttävältä, sillä sarja esittelee hahmoillaan olevan ajatuksen, että jokin ihmisryhmä on ylempi tai alempi kuin muut. Kuten alussa nostin esille, sarjassa esiintyvät ydinhahmot (joihin Eren ei siis tässä kohtaa enää lukeudu) eivät hyväksy kumpaakaan näistä ajattelutavoista. Kuitenkin tällaiset aatevirtaukset ovat osa ihmiskunnan historiaa ja nykyisyyttäkin.
Titaanien sota vie veljesten välisen eron syvemmälle, psykososiaaliselle tasolle. Vanhempi velipuoli Zeke kokee, ettei hänen isänsä koskaan rakastanut häntä. Näin ollen hän ei rakasta itseään, eikä siis omaa eldialaisuuttaan. Idean eldialaisuuden hävittämiseen hän sai armeijasta tutulta isähahmolta. Eren sen sijaan koki tulleensa vanhempiensa rakastamaksi juuri sellaisena kuin on. Näemme useaan otteeseen vauva-Erenin, jonka oma perhe ja yhteisö on sulkenut sisäänsä. Ei ihmekään, että näillä eväillä Eren ei suostu alistumaan, vaan taistelee vastaan, katkeraan loppuun asti.
On totta, että Eren näyttäisi menevän liiallisuuksiin, mutta olemme myös psykologisten perustotuuksien äärellä.
***
Jos liikuskelee internetissä esimerkiksi animaatioista innostuneiden fanien keskuudessa, huomaa, että kovasti kohistaan tarinankerronan välineestä, joka on englanniksi nimeltään redemption arc. Kyseessä on siis hahmokohtainen tarinankaari, jossa antagonistiksi (“pahaksi”) mielletty hahmo sovittaa pahat tekonsa auttamalla tarinan sankareita. Onnistuneena pidetään kehityskulkua, jossa tämä entinen antagonisti mietiskelee ja toteaa, että hänen kuluneet tekonsa olivat moraalisesti vääriä, ja tekee jotain sovittaakseen tekonsa. Redemption arc ei itselleni oikein tunnu kääntyvän suomeksi, mutta kutsutaan sitä nyt vaikka sovitustarinaksi. Huomautetaan tässä nyt vielä, että tätä termiä käyttävät yleensä länsimaalaiset, erityisesti englanninkieliset katsojat.
Yksi syy, miksi hyvisten ja pahisten välistä selkeää eroa odottava länsimaalainen katsoja voi kokea Titaanien sodan epämiellyttävänä katsomiskokemuksena on se, että tarina ei koe tarvetta perustella katsojalle, miksi jotakuta hahmoa kohtaan kuuluu tuntea sympatiaa. Pikemminkin sarjan perusteesi on, että kaikki ihmiset ansaitsevat meidän myötätuntomme. Länsimaisessa tarinankerronnassa tämä tuntuu harvoin olevan lähtökohtana – siksi joitakin tarinankerronnan ratkaisuja on vaikea sulattaa.
Toki, muistetaan edelleen, että tässä sarjassa puhutaan hirveistä jutuista – kansanmurhista, vapaudenriistosta, kiduttamisesta ja niin edespäin. Kai toinen on pahempi kuin toinen? Sarja ratkaisee oman dilemmansa niin, että näemme oikeastaan jokaisen hahmon tekemässä eettisesti ongelmallisia tekoja. Se ei halua meidän kysyvän, kuka on viaton ja kuka ei. Ei täällä kukaan ole. Näin ollen ei ole myöskään mitään itse sovitettavaa – on vain ajatuksia siitä, millaista hyvää kannattaa tavoitella.
Sovitustarina-ajattelun taustalla on uskomus, että jokainen meistä on vastuussa omista tekemisistään. Eli armahduksen saaminen on sitä, että hyvität pahat tekosi, ja ulkopuolinen tuomari – animesarjan kohdalla katsoja – toteaa, riittääkö se anteeksiantoon. Mutta mitä jos sovitus ei olisikaan aktiivisesti suoritettava toiminto, vaan jotakin, jonka kohteena hahmot ovat? Mitä jos armahdus onkin nähdyksi tulemisen kokemus, tunne siitä, että joku pitää minua arvokkaana ja rakkauden arvoisena ilman omaa ansiotani?
Nähdyksi tuleminen on Titaanien sodassa yllättävän keskeinen teema. Erenin yli-inhimilliset kyvyt selittyvät osin sillä, että hän oli vanhempiensa – ja myöhemmin ystäviensä – pyyteettömän rakkauden kohde. Tietenkään tämä ei vielä riitä hänelle – Erenille riittää ainoastaan koko maailman rakkaus. Eikä se itsessään ole liikaa pyydetty! Meillä kaikilla on oikeus tuntea, että olemme hyväksyttyjä, että tekemämme vääryydet eivät lopullisesti määrittele meitä.
Hetkinen, mutta miten ajatus ihmisen jatkuvasta kyvystä muuttaa itseään ja ajatteluun mukautuu tähän? Miten voi olla hyväksytty itsenään ja silti muuttua paremmaksi ihmiseksi? Niin, vaikea kysymys. Mutta sarja tuntuu vastaavan tähän Gabin tarinalla, joka on myös monen muun hahmon tarina: armo tulee ennen muutosta. Nähdyksi tulemisen kokemus antaa meille syyn tehdä paremmin, ajatella kirkkaammin, jakaa eteenpäin saamamme lahjan.
Viimeisissä jaksoissa todistamme anteeksiantoa käytännössä. Erenin suunnatessa tuhoamaan maailmaa jäljelle jääneet päähenkilöt päättävät antaa Reinerille ja vapautuneelle Annielle anteeksi sen tuhon, mitä he saivat aikaiseksi vuosia aiemmin. Kaksikon marleylainen esimies jopa pyytää aktiivisesti anteeksi sitä, että on vainonnut ja halveksinut eldialaisia. Tietysti raadollista, että hän ymmärtää vasta nyt. Mutta ei se mitään.
***
Aloittaessani kirjoittamaan tätä esseetä elettiin vielä toisenlaisia aikoja. Ukrainan ja Gazan sotien alkamisen jälkeen huomaan tarkastelevani Titaanien sotaa jälleen vähän eri näkökulmasta. Äkkiä sarjan esittämät käsittämätön tuho ja julmuus eivät tunnukaan fantasialta – samanlaisia kuvia saattaa nähdä iltauutisista. Sarjan sanoma meitä ohjailevien tarinoiden voimasta maalautuu eteemme lehtijutuissa ja asiantuntijoiden haastatteluissa. Suurvaltojen välien kiristyessä voi tuntea titaanien olevan liikkeessä. Erenin vimma taistella vapautensa puolesta, kokemus siitä, että mitään muuta vaihtoehtoa ei ole, välkehtii sodassa toimivien ihmisten puheista.
Jotenkin ironista ajatella, että sarjan suursuosio ajoittui vuosiin 2013-2014, jolloin ainakin Euroopassa mielemme askartelivat kovin toisenlaisissa asioissa. Mutta oikeastaan aika harvoin suosionsa huipulla oleva media on sellaista, joka tarkoituksella tuntuisi kertovan suoraan tästä ajasta. Olemme tavattoman jälkiviisaita, mutta onneksi tarinat ovat kestäviä. Sääli, että nykyään monelle internet-käyttäjältä Titaanien sodan kuvaukset moraalisesti harmaista hahmoista ja sotien ja sorron alkupisteestä tuntuvat vähän liikaa natsipropagandalta. Ja ehkä näin, ajatus siitä, että kaikissa meissä on tosiaan jotain hyvää ei ehkä istukaan kovin hyvin sosiaalisen median aikakauteen, jossa vastakkainasettelut ovat juttujen juttu. Haluamme tukahduttaa ajatukset siitä, että olisimme itse puutteellisia, siirtää nämä ajatukset ulkopuolisiin ja heidän ajatuksiinsa. Haluamme jäädä muurien sisään.
Tiedän suunnilleen, miten Titaanien sota loppuu. Erenin kasvattisisar Mikasa, joka on rakastanut häntä ehdoitta koko sarjan ajan, joutuu lopulta riistämään häneltä hengen, jotta maailma voisi säilyä. Erenin muodostaman uhkan eliminoiminen on sovitusteko, jolla eldialaiset voidaan hyväksyä. En ole itse saanut aikaiseksi katsottua viimeisiä jaksoja, ehkä siksi, että alitajuisesti se tuntuu yhden ajanjakson päätökseltä.
En tiedä, onko vuonna 2025 Titaanien sodan katselu lohdullinen tai puhdistava kokemus. Sarja ei tarjoa vastauksia kärsimyksen ja sodan ongelmiin. Mutta vihan käsittelyyn siitä voi olla apua. Se auttaa kysymään: mitä on niiden muurien takana, jotka olen itse mielessäni rakentanut? Onko se vaarallista? Onko se pelottavaa? Onko se inhimillistä? Näiden kysymysten kanssa jatkamme elämäämme tässä epävarmassa maailmassa.
Tšehovin sankaritar 