Manga oli rantautumassa, mutta valikoima oli vielä rajattu. Kirjastosta saattoi hyvällä tuurilla löytää yhden tai kaksi englanninkielistä pokkaria. Animen katsominen oli tuohon aikaan vähän vaikeaa, kun striimausta ei oltu vielä keksitty ja piratismi ei ikäiseltäni poropeukalolta tuohon aikaan luonnistunut. Onneksi vuonna 2005 julkaistiin palvelu, joka vastasi animentarpeeseeni: sen nimi oli Youtube. 13-vuotiaana käytin sitä pääasiallisesti animen ja animemusiikkivideoiden katseluun, ja yhä edelleen nähdessäni Youtuben logon liitän siellä olevan sisällön juuri tähän kontekstiin. 

Koska varhaisteini-ikäisenä englannintaitoni riittivät juuri ja juuri teksitysten lukemiseen, sain luultavasti kaikki tietoni animesta suomenkielisiltä nettisivuilta. Kiinnostavien sarjojen valikointi oli kuitenkin helppoa: halusin kuluttaa ainoastaan tytöille suunnattuja fantasiasarjoja. Se yksittäinen shonen-sarja, josta olin teini-ikäisenä etäisesti kiinnostunut, oli InuYasha.  

Näin jälkiviisaana voin sanoa, että teini-iän periaatteideni vuoksi en voi oikein koskaan samaistua valitteluun siitä, kuinka “nuorena tuli katsottua niin paljon huonoa animea”. Tytöille suunnatut fantasia-animet olivat – ja ovat edelleen – lähtökohtaisesti hyviä. 

*** 

Full Moon wo Sagashite julkaistiin aikana, jolloin animesarjoista tehtiin yleensä joko puolen vuoden tai kokonaisen vuoden mittaisia sopimuksia. Sen animeversiota alettiin tuottaa ja näyttää kun mangaa oltiin julkaistu vasta muutama luku. Erikoista on se, että anime ja manga edustavat tämän kyseisen sarjan kohdalla kahta erilaista lajityyppiä. Mangana Full Moon on vähän vanhemmille teini-ikäisille suunnattu melodramaattinen saippuaooppera, jossa tarjoillaan vuorotellen traagisia taustatarinoita ja romanttista draamaa. Anime sen sijaan on esiteini-ikäisille suunnattu draamakomedia, jonka katsojaryhmäksi on varmaan suunniteltu samaa porukkaa kuin useimmille muillekin niin sanotun taikatyttö-genren sarjoille. 

Full Moon on siis taikatyttösarja, joka kuuluu 2000-luvulla jo hiipuneeseen taikaidoli-alatyyppiin. Samaa genreä edustavat edeltäviltä vuosikymmeneltä esimerkiksi Creamy Mami ja Fancy Lala. Mangaa tosin on vaikea verrata näihin episodimaisiin sarjoihin, mutta animen tarinallinen suunnanmuutos saattaa selittyä halulla liittää Full Moon wo Sagashite osaksi tätä jatkumoa.  Perusidea on taikaidoli-sarjoissa sama: nuori tyttö muuttuu maagisesti vanhemmaksi idoliksi, ja joutuu kamppailemaan tähteyden haasteiden kanssa. Full Moonin oma lisämauste on, että päähenkilö Mitsuki haluaa toteuttaa laulajaunelmansa ennen vuoden päästä koittavaa kuolemaansa. 

Puhuttaessa tästä mangasta olisi mielestäni paksua väittää, että kyseessä on musiikista kertova sarja. Mitsuki “rakastaa musiikkia”, ja tarina kyllä puhuu idolimaailman haasteista, kuten armottomasta kilpailusta ja kauneusleikkauksista. Mutta se on lopulta vain kulissia sarjan jatkuvalle ihmissuhdedraamalle. Full Moon on ainakin sarjakuvamuodossaan tarina kuolemasta. Sen suhde kuolemaan on suorastaan hekumallinen. Mitsukin ohella päähenkilöinä toimivat kuolemanjumalat, jotka ovat entisessä elämässään tehneet itsemurhan ja suorittavat siitä koituvaa rangaistusta. Nämä siivekkäät, ruumiilliset kummitukset, jotka muuttuvat välillä söpöiksi pehmoleluiksi, kuvataan suorastaan marttyyrimaisina pyhimyshahmoina, joiden kohtalon surkeutta lukijan täytyy täysillä myötäelää. 

Full Moon wo Sagashite on ainoa Tanemuran sarja, jonka olen lukenut kokonaan. Muita olen ehkä lukenut pokkarin tai kahden verran, huolimatta siitä, että useimmat hänen päätyönsä on käännetty suomeksi. Juuri tämä sarja on oikeastaan kulminoituma niistä seikoista, joiden vuoksi olen todennut, etten oikeastaan pidä Tanemurasta mangakana: hänen hahmonsa puhuvat paljon korulauseita, mutta eivät tunnu oikeastaan sanovan mitään. Full Moonissa koko tarina puuroutuu jatkuvan ankeuden virraksi, jossa hahmot satuttavat toisiaan ja pyytävät anteeksi, ja keräävät sitten sympatiapisteitä kertomalla surkeasta elämästään. On toki mahdollista argumentoida, että sarjan teemana on anteeksianto, mutta minä haluaisin nähdä muutakin kuin sitä uusien mahdollisuuksien antamista! Motiivi, joka toistuu kerta toisensa jälkeen tällä tavalla, menettää painoarvonsa ja itsenäisen äänensä, ja seurauksena on pelkkää kaunokirjallista hälyä. 

** 

Vaikka animesarjaan tehtyjen muutosten juurisyy liittynee juurikin kohdeyleisölle optimointiin, niin silti minusta tuntuu, että tekijät onnistuivat sen myötä huuhtomaan tarinasta esille jotain, jonka Tanemura on kadottanut. Tämän kirjoituksen innoittajana oli hiljattain päätökseen saamani uudelleenkatselu sarjasta – yli viisitoista vuotta alkuperäisen katselukokemuksen jälkeen. Autenttisuuden vuoksi katsoin sen vanhoilla fanitekstityksellä Youtubesta. Vaikka ymmärrän, että teininä itselle tärkeät jutut eivät aina paljastu kovin kummoisiksi, suosittelen tälläistä rupeamaa muillekin. Eniten asiassa yllätti, miten animen tarina tuntui lopulta merkityksellisestä yhä edelleen, vaikka olen hyvin erilainen ihminen kuin sillä ensimmäisellä katselukerralla. 

Koska olemme nimellisesti musiikkimaailmassa, niin animella on tietysti käytössään valttikortti, jota kirjallinen tuotos ei pysty tarjoamaan: siinä kuullaan oikeasti musiikkia. Mistään musikaalisesta ilotulituksesta ei ole kyse, sillä Mitsuki julkaisee 52 jakson aikana viisi kappaletta, joista kaksi kuullaan esityksenä ainoastaan kahden viimeisen jakson aikana. Tarinallisesti animemuotoinen Full Moon wo Sagashite kertoo niin ikään paljon enemmän musiikista, sillä taikaidoli-lajityypille uskollisesti sarjassa seurataan paljon nuoren päähenkilön toilailua musiikkimaailmassa. 

Viisikymmentäkaksi jaksoa on narratiivisesta näkökulmasta tietysti liian pitkä kesto Full Moonin kaltaiselle sarjalle, vaikkakin tekijät yrittävät hyödyntää pituutta esittelemällä olennaisia juonenalkuja ja hahmoja jo varsin aikaisessa vaiheessa sarjaa sekä pyrkimällä pitämään tarinan jatkumon kasassa. Animen ongelma on, että oikeastaan lähes kaikki mielenkiintoinen ja sisällöllisesti merkittävä tapahtuu sarjan loppupuolella, mutta ymmärtääkseen, mikä niiden merkitys on, täytyy katsojan kahlata läpi toistakymmentä jaksoa aika puuduttavaa alkupuolen filleriä. 

Full Moon wo Sagashitessa kuoleva Mitsuki laulaa kuolleen isänsä lauluja pitääkseen lupauksensa kuolleelle pojalle. Sarjan alussa hän perustelee haluttomuuttaan leikkauttaa kurkkusyöpäänsä, koska saattaisi menettää lauluäänensä sen myötä. Mangan tarinassa Mitsuki tietää, että hänen lapsuudenrakkautensa Eichi on poissa, mutta musiikki – muusikon uran tavoittelu – on hänelle ikään kuin tapa vältellä surun kokemista. Tarkemmin sanottuna musiikki on hänelle itsepetosta, jonka vuoksi hän on valmis vaikka heittämään henkensä.  Sarjakuvassa Mitsukin hahmoa leimaakin seesteinen suhtautuminen kuolemaan, vaikka hän lopulta päättääkin mennä leikkaukseen. 

Animen tekijät ovat luoneet Mitsukista tasapainoisemman muuttamalla juonta niin, että Eichin kuolema paljastuu Mitsukille (ja katsojalle) vasta sarjan loppupuolella. Koska hän vilpittömästi uskoo tapaavansa Eichin laulajanuransa kautta, musiikki vaikuttaa hänelle ensisijaisesti tavalta saavuttaa jokin lopullinen päämäärä. Animea katsoessa vitsailinkin usein, että Eichi on Mitsukille puolijumalallinen hahmo. Mutta vaikka tämä olisikin hänen lopullinen tavoitteensa, niin anime pyrkii myös huolellisesti korostamaan, että musiikkiuraan liittyvät asiat, suhteiden solmiminen, fanien tapaaminen ja niin edelleen, ovat yksinäiselle kaksitoistavuotiaalle mullistavia asioita. Vaikka Mitsukin päämäärä ei koskaan toteudu, hän oppii löytämään merkityksen kaikesta muusta ympärillään. 

Animeversion tekijöiden päätös karsia pois sivuhahmojen taustatarinat – emme esimerkiksi koskaan saa tietää miten Meroko ja Izumi päätyivät lapsina itsemurhaan – kirkastaa tarinan ytimen Mitsukin kasvukertomuksena. En ole taiteilija, mutta voin ymmärtää ja samaistua ajatukseen, kuinka taide voi muodostaa elämän kovan ytimen, kiintopisteen, jonka ympärille kaikki muu asettuu. Animesarjan lopussa Mitsuki pohdiskeleekin, että taikakeinoin loihdittu alter ego Full Moon edustaa hänelle jotain, jota hän on luonut yhdessä muiden kanssa. Taikatyttösarjoissa raja arkisen ja maagisen minän välillä nähdään symbolina nuorelle tytölle lapsuuden ja aikuisuuden ristipaineessa; Full Moonin hahmossa tämän rajan ylitys tuntuu toteutuvan sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti. Full Moon henkilönä edustaa taiteelleen omistautunutta, ympäröiviin ihmisiin kiinnittynyttä, sairaudestaan tervehtynyttä Mitsukia. Nuoren tytön syvintä päämäärää. 

*** 

En ole ainoa, jolle oman nuoruuteni tyttösarjojen lumovoima tuntuu kestävältä. Viime vuosina monet teiniaikojeni suosikit, Sailor Moon, Fruits Basket ja viimeisenä Tokyo Mew Mew ovat saaneet uuden animesarjan, jossa on pyritty palaamaan lähdemateriaalin ääreen. Ensisilmäyksellä Full Moon wo Sagashite voisi sopia joukon jatkoksi. Sarjan ollessa ajankohtainen – eli silloin lähes kaksikymmentä vuotta sitten – yleinen mielipide oli, että manga on näistä kahdesta versiosta se mielenkiintoisempi, syväluotaavampi ja parempi. Jos muistini ei petä, niin olin varmaan itse yksi näin ajatelleista ihmisistä. Tämän näkemyksen esittäjinä olivat usein teini-ikäiset, joille manga oli tietysti myös suunnattu.  

Fakta kuitenkin on, että länsimaisesta näkökulmasta Full Moon tuntuu sopivan yleiseen kulttuuri-ilmastoon kuin lankapuhelin zoomerin käteen. Olemme valpastuneet siinä, miten mielenterveyden ongelmia käsitellään fiktiossa, ja Full Moonin mangaversion vähän pyhimyslegendoja muistuttava suhtautuminen itsemurhaan tuntuu elähtäneeltä. Lisäksi varsinkin nuoret lukijat tuntuvat usein fiksautuvan hahmojen ikään, ja tämä on asia, josta Tanemura on suorastaan harkitun välinpitämätön.  

Kaiken lisäksi mangaka itse tuntuu olevan tietoinen, että Full Moon wo Sagashitesta haluavat puhua vain tyypit, jotka olivat 2000-luvun puolivälin alkupuolella teinejä ja nyt kolmekymppisiä. Tanemuran muutama vuosi sitten julkaistun Idol Dreams-sarjan esittely menee vapaasti käännettynä näin: 

Kolmekymmentäyksivuotiaana toimistötyöntekijä Chikage Deguchi kokee, että hän on menettänyt mahdollisuutensa rakkauteen ja menestykseen. Kun tieto hänen neitsyydestään alkaa levitä, Chikage häpeää silmät päästään ja toivoo voivansa palata taaksepäin siihen aikaan, jolloin hän oli yhä nuori ja suosittu. Hän päätyy ottamaan kokeellista lääkettä, joka muuttaa hänet takaisin viisitoistavuotiaan näköiseksi. Nyt Chikage aikoo saada kaiken josta jäi paitsi vuosia sitten – mukaan lukien tähteyden! 

Takakansitekstien perusteella meno on yhtä villiä kuin viisitoista vuotta aiemmin ja ikäkin vain numero. Wikipedian mukaan draama-CD:llä päähenkilön ihastuksella on sama ääninäyttelijä kuin animen Eichillä. Teini-ikäinen idolityttö voi siis kai olla ikuisesti ihanneminä.