Yle Puheella pyörii tällä hetkellä mainio sarja, jossa keskustellaan kirjoista ja niistä tehdyistä elokuvaversioista, puhutaan niiden ansioista, yhtäläisyyksistä ja eroista. Sarjan idea on hyvä siitäkin näkökulmasta, että elokuva-adaptaatio on lähtökohtaisesti kinkkinen juttu ja siinä on helppo mennä monessa kohdassa metsään. Joskus törmää jopa esimerkkeihin, joissa tuntuu ettei ohjaaja ole edes yrittänyt seurata kirjan tapahtumia. Tai edes koskaan lukenut koko teosta.

Ystäväni Nonoitra suositteli minulle Susan Cooperin jo 60-luvulla alkanutta nuortenfantasiasarjaa Pimeä Nousee. Kirjasarja on oikein viihdyttävä ja aikaa kestänyt, ja sen pohjalta on tehty yksi David L. Cunninghamin elokuva vuonna 2007, tietysti Harry Potterien vanavedessä. Useimmista verrokeistaan poiketen elokuva on tehty sarjan toiseen kirjaan – sarjan erikoislaatuisen rakenteen huomion ottaen ymmärrettävä ratkaisu. Katsoimme elokuvan siinä tietoisuudessa, ettei kukaan tiedettävästi pidä siitä. Katsomiskokemuksen miellyttävyyttä kuvastaa, että elokuvan jälkeen halusin lainata kaikki kopiot kirjastosta vain ja ainoastaan tuhotakseni ne, ja ystäväni desinfioi aivojaan Danny-dokumentin avulla.

Pimeä Nousee on elokuvateoksena niin hirveä, että The Last Airbender -elokuva tuntuu lähes mukiinmenevältä viihteeltä sen rinnalla. Pystyn keksimään useimmista katsomistani asioista edes jotakin hyvää, mutta tämän elokuvan kohdalla se on todella vaikeaa. Mikä tekee elokuvasta niin epäonnistuneen kirjasovituksen? Aivan pintatasolla juonet ovat samanlaiset: Will Stanton-niminen poika oppii olevansa ajan ja paikan ulkopuolella elävä Ikivanha ja pyrkii keräämään tunnusmerkkejä, joiden avulla pystyy torjumaan maailmanjärjestystä uhmaavan Pimeän. Perus fantasiakamaa, siis.

Se, mikä erottaa Pimeä Nousee -kirjan monesta muusta fantasiakirjasta on sen läheisyys arkeen. 11-vuotias Will elää kirjaimellisesti kahden maailman välillä. Hän enimmäkseen hoitaa perheensä jouluvalmisteluja, ja tunnusmerkkien etsiminen liittyy kirjassa varsin arkipäiväisiin tilanteisiin, kuten kirkossa käymiseen tai joululaulukierroksen tekemiseen naapurien luona. Vaikka Pimeän uhka on todellinen, niin Willin rooli kirjassa on hyvin välineellinen: jopa lopussa tapahtuva Pimeän karkoittaminen tapahtuu jonkun muun tekemänä. Vaikka Willin tietoisuus muuttuu kirjan aikana toisenlaiseksi kuin tavallisen ala-asteikäisen, niin sen tarinassa kukaan ei oleta esiteini-ikäisen huolehtivan kaikesta yksin.

Tällainen maanläheinen sankarihahmo ei kuitenkaan kelvannut Hollywood-elokuvaan, vaan Willistä pyrittiin leffaan tekemään kliseisempi teini-ikäinen fantasiasankari, jolla ei ole koulussa kavereita ja joka teiniangsteissaan omaa taipumuksia pyromaniaan. Kirjassa kaikin puolin mukava Stantonien suurperhe on elokuvaan muutettu parhaimmillaan ärsyttäväksi ja pahimmillaan pahantahtoiseksi sakiksi. Ja on elokuva-Will itsekin aikamoisen kärttyisä jonne, jonka hormonitoimintaa sekä Ikivanhan voimia on liioiteltu, jotta katsoja tajuaisi kyseessä olevan Päähenkilö. Lopussa Will hoitelee Pimeää edustavan Mustan ratsastajan lähes täysin ilman kokeneempien tovereidensa apua, koska ilmeisesti tekijät ajattelivat ettei kohderyhmälle voi tarjota tarinaa, jossa sankari kasvaisi yhteisönsä avustamana ja tukemana. Pyrkimys yksilön korostamiseen ajaa sen edelle.

En ole elokuvasovittamisen asiantuntija, mutta maalaisjärjelläkin voisi päätellä että jos kirjasta jotain kannattaa alkaa muuttamaan niin se ei ole päähenkilön koko olemus. Juonta voi muutella aika radikaalistikin, jos temaattinen ydin pysyy samana. Pimeä Nousee kuitenkin pyrkii parhaansa mukaan siihen, että esimerkiksi kirjassa esiin tulevat moraaliset ongelmat tai ihmisten ja Ikivanhojen väliin jäävä juopa jätetään huomiotta. Samoin Willin hahmon nyanssit katoavat tämän myötä oikeastaan kokonaan.

Kaikesta edellä mainitsemastani huolimatta elokuvan pahin asia on radikaali muutos lopun juonessa. Alkuperäisessä kirjassa mainitaan, että Stantonien perheen ensimmäinen lapsi kuoli vauvana. Elokuvassa tämä lapsi on Willin kaksoisveli, joka vangitaan oletettuna ”valittuna”. Tapa, jolla veli tuodaan takaisin tarinaan, on yksi elokuvahistorian tökeröimmistä. Ylipäätään veljellä ei melkein näytä olevan muuta roolia kuin toimia typerryttävänä lopun juonenkäänteenä sekä todisteena Willin vanhemmista uusavuttomina vauvanhukkaajina.

Katsomisen jälkeen Pimeä Nousee jättää katsojalle vain kurjan mielen. Se ei tarjoa samaistuttavia henkilöhahmoja, mainittavaa hahmokehitystä tai vanhaa kunnon katharsista. Se ei ole edes hauskalla tavalla huono. Kirja vs. leffa -sarjassa juontaja siteeraa jotain elokuvataiteen opasta, jonka mukaan hyvästä kirjasta ei voi tehdä hyvää elokuvaa. Oli sanoma totta tai ei, niin Cunninghamin Pimeä Nousee ainakin todistaa tämän toteamuksen puolesta.

Linkkejä

Yle Puhe: Kirja vs. leffa

Pimeä Nousee -sarja englanninkielisessä Wikipediassa

Pimeä Nousee (2007) englanninkielisessä Wikipediassa

Ollessani nuori joskus 2000-luvulla kaikki puhuivat taikatyttöanimesta. Tokyo Mew Mewistä, Mermaid Melodysta, Full Moon wo Sagashitesta. Pääasiassa nuorille tytöille suunnattu taikavoimista kertova animaatio oli Sailor Moonin jälkimainingeissa suosionsa huipulla, ja genrellä oli tunnetut edustajansa myös länsimaissa. Taikatyttöanimen mullistavuutta erityisesti länsimaisessa kontekstissa kuvaa se, että monet sitä lapsena katsoneet eivät olleet ennen nähneet toiminnallista supersankarianimaatiota, jossa pääosassa olisivat yksinomaan naiset. Tämän lisäksi taikatyttöjen asut ja muu habitus olivat korostetun feminiinisiä karkkiväreineen ja röyhelöineen. Se vastusti patriarkaalista sanomaa siitä, että naisen olisi oltava maskuliininen ollakseen vahva ja pystyvä.

2010-luvulla trendi muuttui, ja siihen on syyllinenkin: huippusuosion saavuttanut Puella Magi Madoka Magica, aikuisille miehille suunnattu taikatyttösarja, jossa lajityypin kuvastosta lainaavat hahmot heitetään osaksi synkkää ja raadollista juonta. Äkkiä animestudiot halusivatkin tuottaa vain taikatyttösarjoja, joissa söpöt tytöt joutuvat kokemaan suuria kärsimyksiä taikavoimiensa takia. Aikuiset miehet ovat olleet taikatyttögenren yksi kohderyhmä jo vuosikymmeniä (Cutie Honey, anyone?) mutta vasta viime vuosina heistä on tullut se kuluttajakunta, joille taikatyttöanimet on pääosin suunnattu.

Synkät taikatyttösarjat vetoavat usein niihin, joille perinteiset taikatytöt tuntuvat liian lapsellisilta. Monet genren fanit kuitenkin kritisoivat tätä uutta trendiä – jyrkimmät puristit ovat jopa sitä mieltä, että ”madokatytöt” eivät ole oikeita taikatyttöjä, sillä heidän sarjoistaan on karsittu paljon sitä, mikä teki taikatytöistä erityisiä. Esimerkiksi siinä missä perinteiset taikatytöt korostavat tytöissä olevaa potentiaalia ja heidän välisensä yhteistyön voimaa, ”madokatyttöjen” rooli on lopulta enimmäkseen vain kärsiä. Lisäksi ihan syystäkin monia korpeaa, että aikuisten sarjojen synkkyyttä ja teemojen painavuutta suitsutetaan, sillä epätoivo ja isot moraaliset valinnat ovat monilta osin kuulunut myös perinteiseen taikatyttögenreen. Karkeasti sanoen genren nykytrendi siis on, että tyttöjä voimaannuttavat elementit poistetaan ja angstinapit pistetään kaakkoon. Ylipäätään taikatyttösarjoja julkaistaan nykyään paljon vähemmän kuin ennen.

Edellä mainittuihin trendeihin on yksi poikkeus: Pretty Cure, nuorille katsojille suunnattu taikatyttötuoteperhe joka on jo puolitoista vuosikymmentä tuottanut vuosittain noin viisikymmentäjaksoisen animesarjan, ja lisää tulee koko ajan. Pretty Cure-sarjoja yhdistävät lajityypin peruselementit: taikaesineet ja -lemmikit, röyhelömekot, salatut identiteetit ja tyttövoima, mutta pääosin jokainen kausi on oma suljettu kokonaisuutensa. Kyseessä on vähän kuin taikatyttöjen Marvel-tuoteperhe, jossa välillä eri sarjojen Curetkin saattavat yhdistää voimansa mätkiäkseen jotain pahista.

Valikoin viime vuoden lopussa katsottavakseni seitsemännen Pretty Cure-sarjan eli HeartCatch! PreCuren. Jokaisella sarjalla on omat teemansa, ja HeartCatch keskittyy erityisesti kukkiin ja muihin kasveihin. Sarjan taikatytöt, joita aluksi edustavat vain ujo Tsubomi ja intoileva Erika, pyrkivät pelastamaan ”sydänten puun” keräämällä sitä varten siemeniä. Niitä he saavat käsiinsä auttamalla ihmisiä, joiden tukahdetut, kielteiset tunteet ovat muuttaneet hirviöiksi.

HeartCatchin saamat myönteiset arvostelut aikuiskatsojilta ovat hyvin ymmärrettäviä näin 25 jaksoa eli noin puoleenväliin katsottuani. Sarjan rakenne on hyvä, hahmodesignit söpöjä ja juonikin ihan kiinnostava. Lisäksi sen teema on koskettava: sarjan pahikset muuttavat aggressiivisiksi hirviöiksi ihmisiä, joilla on sisällään ylitsepääsemättömän vaikeiksi koettuja kielteisiä tunnetiloja, kuten pelkoa, häpeää ja vihaa. Taistelun lomassa Curet kannustavat uhreja puhumaan tunteistaan ja uskomaan itseensä, jotta he saisivat ratkaistua sisäiset ristiriitansa.

HeartCatchin toinen päähenkilö Tsubomi eli Cure Blossom on erityisesti mieleeni henkilönä. Hän on varsinkin sarjan alkumetreillä epävarma ja vähän estynytkin tyttö, jolle on vaikea määritellä omia rajojaan. Kuitenkaan kyseessä ei ole mikään hempukka, vaan Tsubomi harjoittelee kovasti olemaan rohkeampi ja omaehtoisempi. Tätä kuvastaa hänen tapansa tuiskahtaa Cureja piinaaville vihollisille: ”Minulle riitti!” Niin ikään aisapari Cure Marine on toisinaan vähän liiankin jyräävä, ja heidän tasapainoilunsa arkisten ongelmien läpi kuvaa hauskasti joitakin esiteini-ikäisen elämän kipukohtia.

Vaikka sarja ei tunnukaan aivan yhtä radikaalin feministiseltä kuin vaikkapa nykymuotoisen taikatyttöviihteen äiti eli Sailor Moon, pyrkii se kannustamaan katsojiaan löytämään oman tiensä, vaikka pelkäisikin että ympärillä olevat reagoivat asiaan kielteisesti. Jopa Curejen vihollisjoukoissa oleva Kumojacky, fyysistä voimaa ihaileva ja tunteita paheksuva kiukkuinen äijä, tuntuu varsin kevyesti verhotulta toksisen maskuliinisuuden vertauskuvalta. HeartCatch! PreCure – kuten muutkin tuoteperheen sarjat – jatkaa siis kunniakkaasti taikatyttöjen perinnettä tyttökatsojiaan voimaannuttavana kulutustuotteena.

Mutta vaikka Curet edustavatkin nykyisenä taikatyttöjen lamakautena pirteää tyttöenergiaa, on myös muistettava, että taikatyttötuotannon yksipuolisuus on osiltaan nimenomaan heidän syytänsä. Toei ei halua panostaa kilpaileviin sarjoihin, ja Pretty Cure lukuisine oheistuotteineen tuottaa niin hyvin, että harva yhtiö haluaa lähteä kampittamaan niin vahvaa taikatyttö-markkinajohtajaa. Helpompaa siis tehtailla vain niitä synkkiä seinen-sarjoja.

Linkkejä:

A possible answer to ”What makes a magical girl?” (Magical girl project)

Tyttöjen ja miesten taikatyttösarjojen eroja (Magical girl project)

Olen sanonut tämän blogissa aiemminkin, mutta sanottakoon se nyt uudestaan: en ole animen suurkuluttaja. Animekeskeisissä coneissa tuntuu aina vähän oudolta, kun cosplayaajista tunnistan vain Naruton, Sailor Moonin ja Fire Emblem –pelisarjan hahmoiksi pukeutuvat. En koskaan ole kärryillä uusimmista animesarjoista. Katsoin Boku No Hero Academiaa yhden jakson enkä päässyt ineen.

Yksi syy, miksi anime ei jaksa hirveästi innostaa, on sen voimakas hahmokeskeisyys. Monia sarjoja lähdetään nykypäivänä kehittämään siitä näkökulmasta, millaisista hahmoista sen katsojakunta saattaisi pitää. Tarinallisesti useimmat animet eivät tunnu usein sisältävän hyvin harkittuja juonenkäänteitä. Monesti niitä katsoessa en itse saa mitään suuria oivalluksia. Mutta sitten on ne hahmot: kiinnostavat designit ja huolella nikkaroidut kehityskaaret, toisinaan vain puhdas sex appeal. Hahmolla myydään figuureja, hahmojen avulla voi luoda mediamix -markkinointia. Useille ei-animeharrastajalle kuva animesta muodostuu usein sitä kautta, miltä hahmot näyttävät.

Nähdessäni ensimmäisen Mamoru Hosodan elokuvani Wolf Children minut valtasi hämmennys. Ensinnäkin Hosodan elokuvien animointitapa on todella erikoinen: taustamaalaukset ovat todella yksityiskohtaisia ja runsaita, mutta itse animoidut hahmot ovat lähes karrikoidun yksinkertaisia. Se tapa, jolla heidät on animoitu, on sulava, mutta hahmojen liikekieleen tai ilmehdintään ei suuremmin kiinnitetä huomiota. Niin ikään hahmodesignit ovat koruttomia ja usein jopa mitäänsanomattomia. Hosodan tyyli on hyvin vakiintunut, ja se on aika lailla samanlainen hänen kaikissa elokuvissaan.

Sekä Wolf Childrenissä että Hosodan läpimurtoelokuvana pidetyssä Summer Warsissa kiinnitin huomiota, että hahmojen minimalistisuus yltää myös käsikirjoituspuolelle: pääosin kummankin elokuvan hahmot ovat omasta mielestäni ikävystyttäviä, eikä ole toivoakaan että muistaisin kenenkään nimeä elokuvan päättymisen jälkeen. Kummankin hahmokaarti on myös huomattavan laaja. Hosodan elokuvissa yksittäinen päähenkilö ei varsinaisesti pääse loistamaan, vaan avainkohtaukset ovat usein sellaisia, joissa kuvataan useamman hahmon toimintaa. Vaikka elokuvissa onkin selkeät keskushenkilöt, muiden hahmojen rooli ei ole korostaa näitä henkilöitä.

Hosodan elokuvien ansiot avautuvat katsojalle parhaiten, kun tajuaa, että perinteisen hahmo- ja yksilökeskeisyyden sijaan hän on kiinnostunut elokuvissaan enemmän yhteisöjen toiminnasta. Wolf Childrenissä päähenkilöt käyvät jatkuvaa vuoropuhelua individualistisen ”oman tien” ja yhteisön luoman turvan välillä. Konservatiivisemman Summer Warsin voi helposti tulkita yksilökeskeisyyden kritiikkinä: sooloilusta ei tarinassa ole mitään hyötyä ja sen nähdään pääasiallisesti johtavan vain pahaan. Hosoda kuvaa elokuvissaan paljon arkista elämää, sitä millä tavoin ihmiset oikeastaan ovat toistensa seurassa. Tämä toimii kontrastina siihen juonivetoiseen kerrontaan, johon olemme tottuneet.

Useimmat animaatioelokuvat tai -sarjat eivät oikein pysty tarjoamaan itselleni samaistumisen kokemuksia. Niiden hahmot voivat ihastuttaa tai vihastuttaa, mutta mielestäni on varsin selvää, etteivät tekijät yleensä pyri siihen, että katsojat tunnistaisivat niistä itselleen tuttuja tilanteita. Tärkeämpää on luoda myyviä tuotteita. Kuuluissa ohjaaja Hayao Miyazakikin on todennut, että animebisneksen suurin ongelma on, etteivät sitä tekevät taiteilijat ole kiinnostuneita oikeista ihmisistä. Poikkeuksiakin toki on, ja Hosoda on yksi niistä. Hänen hahmonsa tuntuvat tylsiltä, koska he ovat realistisia. Tosielämä harvoin noudattaa perinteisen sankarimyytin kaavaa, vaan saavutuksiin päästään yhteisön tuen avulla.

Oikeastaan siis hyperrealistisen ympäristön ja luonnosmaisten hahmojen liitto kuvaa Hosodan elokuvien ideologiaa: hahmoja tärkeämpää on se, mitä heidän ympärillään tapahtuu. Vaikka itse en ole kahden elokuvan jälkeen miten järjettömän ihastunut äijän tuotantoon, niin suon hänelle mieluusti vastarannan kiiskin paikan animetuotannon joukossa. Tuotekeskeisessä maailmassa tarvitaan myös ihmisiä, joita kiinnostaa kokonaisuus ja se oikea elämä.

Linkkejä

Summer Wars englanninkielisessä Wikipediassa

Wolf Children englanninkielisessä Wikipediassa