Olitko lapsena tai teininä innostunut kreikkalaisesta mytologiasta? Monet olivat, tekstin kirjoittaja mukaan lukien. Erityisesti lapsille julkaistaankin paljon kreikkalaiseen mytologiaan liittyviä teoksia, ja aihe on myös paljon esillä esimerkiksi videopeleissä. Kirjallisella kentällä kreikkalainen mytologia yhdistyy muun muassa Percy Jackson –sarjan myötä varmaan monien mielessä seikkailukertomuksiin ja nuortenkirjallisuuteen.
2010-luvulla trendissä on havaittavissa muutoksia, sillä nimenomaan aikuislukijoille suunnatut ja draamaa painottavat myyteistä ammentavat romaanit tuntuvat olevan esillä enemmän kuin ennen. Uskaltaisin väittää, että isona tekijänä on Madeline Millerin teos Akhilleen laulu, joka voitti ilmestyessään vuonna 2012 merkittävän brittiläisen Women’s Prize for Fiction -palkinnonja nousi usean erilaisen lukijaryhmän suosioon.
Mikä tekee Millerin näkökulmasta mytologiaan niin kiinnostavan? Vaikka Akhilleen laulun päähenkilöt ovat miehiä, toi Miller jo esikoisessaan esille myyteissä marginaaliin jäävää naisnäkökulmaa. Hänen seuraavassa kirjassaan Kirkessä (2018) näyttämön saavat kuitenkin yksinomaan naiset. Millerin kirjat voi ja kannattaakin lukea rinnakkain, sillä ne ovat eräänlaisia uudelleenversiointeja Homeroksen klassisista eepoksista eli Iliaasta ja Odysseiasta. Jos kuitenkin aikuisille suunnattuja ja erityisesti naisnäkökulmaa käsitteleviä romaaneja kreikkalaisesta mytologiasta jää kaipaamaan vielä näidenkin jälkeen, suosittelen lukemaan Kirken kylkiäisinä Jennifer Saintin tänä vuonna julkaistun kirjan Ariadne.
Jo ytimekäs nimi ja pari vuotta myöhemmäksi osuva julkaisuvuosi kielivät, että Saintin kirjoitusinspiraatiota on saattanut siivittää Millerin tuotannon suosio. Kirjojen ulkoasu ja tyylillinen ote vahvistavat näkökulmaa. En tietenkään väitä, että Miller olisi keksinyt myytit – ja naisnäkökulmaa myytteihin ovat tarjonneet aikaisemmin esimerkiksi Margaret Atwoodin Penelopeia (2005) ja Christa Wolfin Medeia (1996). Atwood ja Wolf kuitenkin pysyttäytyivät kerronnassaan pääasiallisesti realismissa, kun taas Kirke ja Ariadne ovat fantasiaa.
Näitä kahta romaania yhdistää myös osaltaan hahmogalleria. Kumpikin pohjautuu niihin versioihin myyteistä, joissa Kirken sisar Pasifae on Ariadnen äiti. Minotaurus-myytti onkin kummassakin kirjassa keskeisessä roolissa. Varsinkin tarinalliset yhtymäkohdat tekevät romaanien rinnakkaisen lukemisen herkulliseksi, sillä hahmojen kuvaus on se, missä Miller ja Saint ajautuvat erilaisille reiteille, puitteiden ollessa paljolti samat.
Vaikka Saintin romaani kantaa nimeä Ariadne, ei Kreetan prinsessa Ariadne ole tarinan ainoa päähenkilö tai kertoja, vaan rinnalle nousee myös hänen sisarensa Faedra. Siinä missä en ole nähnyt tätä kirjaa kuvattavan sanalla “feministinen”, sen tarinankerronassa on havaittavissa toisen aallon feminismille tyypillinen juonne: naishahmot kuvataan lähtökohtaisesti sympaattisina patriarkaatin uhreina, kun taas mieshahmot ovat tavalla tai toisella inhottavia. Nimikkohenkilö Ariadne ei kirjassa tee mitään, joka saisi lukijan kohottamaan kulmakarvojaan. Sen sijaan hän pohdiskelee päivästä toiseen naisia, joita on rankaistu miesten toiminnan tähden – mikä siis tosiaan on montaa myyttiä yhdistävä tekijä.
Kirkessä Madeline Miller nostaa romaaninsa kertojaksi Odysseian antagonistin, noita Kirken. Vaikka lukija on luonnostaan Kirken puolella, hänet kuvataan ajoittain epämiellyttävänä, mustasukkaisena ja vihaisena – sanalla sanoen inhimillisenä. Heikkouksineenkin Kirke lukeutuu kirjan mukavampiin naishahmoihin, joiden joukossa on pääasiassa juonittelijoita ja murhaajia. Saintin ja Millerin hahmokuvauksen eron näkee parhaiten Pasifaen hahmossa: edellä mainittu kuvaa hänet säälittävänä ja surullisena valtapelin uhrina, jälkimmäinen onnettoman lapsuuden muovaamana julmurina.
Lukiessani Ariadnea pelkäsin kirjan sortuvan täydellisesti vanhanaikaiseen käsitykseen, jossa hahmon luonteen ja motiivit määrittelee hänen sukupuolensa. Vaikka tällaisiakin kirjoja luonnehditaan yhä edelleen “feministisiksi”, ne istuvat huonosti moderniin käsitykseen intersektionaalisesta feminismistä, joka pyrkii tarkastelemaan sukupuolta monitahoisesti. Saint onnistuu kuitenkin kirjan loppupuolella kääntämään kurssia hieman erityisesti Faedran hahmon kautta. Vaikka Faedrastakaan ei ole uskallettu tehdä yhtä kieroa hahmoa kuin mytologiassa, on hän kirjassa sisartaan moniulotteisempi.
Temaattisesti Kirken ja Ariadnen väliltä löytyy niin ikään yhtymäkohtia. Yksi kiinnostavimpia puolia kummassakin kirjassa on äitiyden kuvaus, joka ei edelleenkään ole fantasiakirjallisuudessa mitenkään erityisen korostunut teema. Erityisesti Saint onnistuu käsittelemään äitiyttä kummankin kertojan kautta varsin raikkaasti, ja tämä nouseekin kirjan tärkeimmäksi teemaksi. Kirke on temaattisesti vähemmän rajattu ja hapuilevampi, enemmän klassinen kehityskertomus, ja äitiys näyttäytyy yhtenä vaiheena päähenkilön elämässä ja tavassa kiinnittäytyä maailmaan.
Millerin kirja on hahmokertomuksena parempi ja tyylillisesti mestarillisempi, mutta kumpikin romaani on tutustumisen arvoinen. Jennifer Saintin seuraava kirja on nimeltään Elektra – rehellisesti sanoen hieman epäröin, millä tavoin hän aikoo tuoda tämän, Ariadnea ristiriitaisemman hahmon nykylukijoiden ihmeteltäväksi. Mytologisen kertomusperinteen kaivolle ilmestyy varmasti muitakin vedenhakijoita vielä lähivuosina.
Madeline Miller, Kirke (alkup. 2018, suomennettu 2021)
Jennifer Saint, Ariadne (2021)
Tšehovin sankaritar 