Ensimmäinen jakso Salattuja Titaaneja, jossa käydään läpi Titaanien sota-animesarjan ensimmäinen jakso ja opitaan että muurit eivät kestä, naiset ovat typeriä ja väkivalta on ratkaisu.
Jakson laadusta kuulee että podcast-hommat ovat vielä vähän hakusessa, mutta kahden viikon päästä ilmestyvässä toisessa jaksossa voi jo kuulla huiman kehitykseni (sekä vähän paremman kaluston).
Löydä meidät Twitteristä: https://twitter.com/SalatutTitaanit
Lyhyt intro äänipostauksista/podcastista kiinnostuneille. Kyseessä tulee olemaan pääasiallisesti ikään kuin ääneen esitettyjä jaksoanalyysipostauksia sarjasta Titaanien Sota/Attack on Titan, tosin en missään nimessä aio vastustella jos joku tuttuni haluaa joskus ilmaantua vieraaksi johonkin jaksoon. Suomessa tällainen yhteen sarjaan keskittyvä podcast-formaatti on varmaan aika tuntematon, mutta tällainen multa nyt löytyy!
Seuraavaksi: Jakso 1
Yksi päivä Tumblria selaillessa törmäsin keskusteluun, jossa harmiteltiin sitä, että animessa naishahmot joutuvat usein esineellistävän fanipalvelun kohteeksi. Erään blogin pitäjä kaiveli tähän naisia kunnioitettavasti kuvaavia sarjoja. Listassa nousivat esiin lähinnä miespuoliselle yleisölle suunnatut suositut sarjat, kuten Mob Psycho 100, Fullmetal Alchemist sekä henkilökohtaisesti inhoamani idolisarja Revue Starlight. Alun perin naisille suunnatuista sarjoista kyseisen blogin pitäjä oli saanut yli kymmenenosaisen listaansa nostettua vain vuosikymmenien takaiset tyttöklassikot Sailor Moonin ja Revolutionary Girl Utenan. Ihan kuin naisille suunnattua animea ei olisi 90-luvun jälkeen tehtykään.
Keskustelu animesta yhtenä monoliittina on usein hedelmätöntä ja lisäksi vielä virheellistä. Tyypillisesti animesarjojen ulkoasuun, hahmoihin ja ilmaisuun vaikuttaa suuresti se, minkälaiselle yleisölle niiden pohjana oleva manga on suunnattu. Toisinaan länsimaisille katsojille on hieman kimuranttia tajuta, että japanilaisissa sarjoissa pelkästään naispuolisia hahmoja sisältävät installaatiot ovat usein miesyleisölle suunniteltuja, ja päinvastoin. Kantavana ajatuksena on, että katsojat mieltyvät helpoiten hahmoihin, jotka ovat eri sukupuolta kuin he itse. Toisaalta näitä hahmoja usein kuvataan esineellistävästä näkökulmasta, eli esimerkiksi miehille suunnatuissa sarjoissa naisruumiin paljasta pintaa on tyypillisesti tarjolla.
Se, että alussa mainitsemassani keskustelussa nousi esille ajatus animesta nimenomaan naisia törkeästi kuvaavana mediana, kertoo ehkä enemmän siitä millä tavoin animea kulutetaan kuin siitä, että mikä tilanne oikeasti on. Naisille suunnattuja sarjoja, joissa naishahmot eivät ole fanipalvelun kohteena vaan yleensä aktiivisia toimijoita, on julkaistu runsain mitoin Utenan jälkeen – ongelma on se, että ne eivät ole niitä sarjoja, joista koko anime-internet puhuu. Esimerkiksi vilkaisu MyAnimeListin parhaiten arvosteltujen sarjojen listalle paljastaa, että erityisesti naisyleisölle suunnatut sarjat osuvat silmään vain harvoin.
Ensimmäinen, ilmiselvä syy tähän on se, että naisille suunnatut mangat ja muut tuotteet saavat huomattavasti harvemmin animeadaptaation kuin miehille suunnatut vastaavat. Taustalla vaikuttavat taloudelliset syyt, sillä varsinkin pojille kohdennettujen sarjojen katsojissa on paljon kohderyhmän ulkopuolelle jääviä, ja sama efekti ulottuu usein myös vanhemmille mieskatsojille suunnattuihin seinen -sarjoihin. Tytöille tarkoitetuissa shoujo -sarjoissa ei usein ole samaa laajamittaisesti kohderyhmän ylittävää katsojakuntaa, ja animen piirissä vanhempien naisten josei tuntuu olevan jo harvinaisuus. Vanhemmalle naisyleisöille näyttäisi animejulkaisujen seasta löytyvän yleensä lähinnä joitakin miesten elämästä kertovia sarjoja, yleensä BL-twistillä.
Animen ja muunkin japanilaisen viihdemedian vahva kohdeyleisötietoisuus tuntuu usein länsimaisesta kuluttajasta vieraalta, ja tähän on syynä tietysti kulttuurierot. Tarkempaa valotusta ilmiölle voi lukea esimerkiksi tästä Idän Lumo -blogin postauksesta. Länsimainen katsoja harvoin juuttuu yhden kohdeyleisön sarjoihin. Esimerkiksi kevään animeista on itselleni valikoitunut katsottavaksi pojille suunnattu Attack On Titan, tytöille suunnattu Fruits Basket ja naisille suunnattu Sarazanmai. Kohdeyleisönsä sarjoille tyypillisesti vain keskimmäisellä on naispuolinen päähenkilö, ja kaikki kolme seuraavat voittopuolisesti miespuolisen hahmokavalkadin touhuja. Näistä kolmesta Fruits Basket kuitenkin kuvaa eniten naisten välisiä interaktioita ja kehittymistä hahmoina.
Kohderyhmänä shoujo kärsii jonkin verran ikävistä stereotypioista: olen kuullut toisinaan ajatuksen, että kyseessä olisi ainoastaan tylsiä romantiikkajuttuja tai pikkutytöille suunnattuja taikaprinsessoja. Stereotypia on outo, sillä oman kokemukseni mukaan esimerkiksi naishahmojen arkielämästä kertovat tytöille suunnatut sarjat ovat usein tunnetasolla tarkkanäköisempiä kuin esimerkiksi miesyleisölle suunnatut hampaattomat moe-sarjat (kuten vaikka se Revue Starlight). Totuus on, että shoujon genrevalikoima on ihan yhtä laaja kuin muidenkin kohderyhmien, löytyy isekaita, kauhua ja historiallista fiktiota. Päästäkseen apajille on vain usein irrottauduttava kausianimeiden turvallisesta huomasta ja käännyttävä vanhempien nimikkeiden ja mangahyllyjen puoleen.
Revolutionary Girl Utena on varmaan omalla tavallaan vallankumouksellinen, mutta en oikeasti jaksaisi nähdä enää yhtäkään twiittiä, jossa ylistetään sen erityislaatuisuutta, koska kyseessä on tytöille suunnattu sarja tytöistä. Tavallaan on vähän irvokastakin, että harmitellaan tällaisen sisällön puutetta mutta samalla ei aktiivisesti tutustuta siihen olemassa olevaan tarjontaan. Vaikka on totta, että nykyään animoituja tyttöjen sarjojen katsellessa tuntuu ettei ole tultu mihinkään Seitsemässä veljeksestä, niin animen kuluttajilla lienee myös tässä kohtaa itsetutkiskelun paikka.
Korealaista popmusiikkia seuraavat ovat viime aikoina olleet varsin saippuaoopperamaisen skandaalin äärellä. 2010-luvun alkupuolen menestyneimpiin popyhtyeisiin kuuluvan Bigbangin jäsen Seungri on mukana poliisitutkinnassa, johon liittyvät syytökset tuntuvat saavan jatkuvasti uusia kierroksia prostituutioringin pyörittämisestä salakuvaamiseen. Juttuun on sotkeutunut muitakin paikallisen viihdealan ammattilaisia. Vaikka juridisia tuomioita ei ole langetettu, viihdebisneksen vasara on huomattavasti ripeäliikkeisempi, ja useampi idoli on jo hyllytetty uraltaan.
Asian kaivelu sosiaalisessa mediassa muuttuu helposti kiusaannuttavaksi: monet fanit kieltäytyvät uskomasta idoleistaan mitään pahaa ja puoltavat näitä raivokkaasti. Ilmiö ei ole millään tavalla korealaisen musiikin kuuntelijoihin rajoittunutta, vaan samantyyppisiä reaktioita on nähty esimerkiksi Michael Jacksoniin liittyvien syytösten kohdalla. Tiivissää faniyhteisössä vastalauseet syytöksille voivat olla hyvinkin tulisia, joka tietysti on taas ongelmallista esimerkiksi rikoksen uhrien näkökulmasta.
Loppujen lopuksi asian torjuminen varsin raskauttavienkin faktojen edessä ei ehkä ole fanien pyrkimystä suojella niinkään idoliaan, vaan itseään. Skandaalit, jotka sisältävät hyvinkin iljettäviä rikoksia, nostavat pintaan ikiaikaisen kysymyksen siitä, voiko tällaisen henkilön tekemästä taiteesta nauttia hyvällä omatunnolla. Onko taide tekijänsä jatke vai itsenäisesti olemassa oleva asia? Voiko taide yhdistää ihmisiä kielteisellä tavalla? Kun riskinä on että mahdollisesti rikokseen syyllistyneen ihmisen fania aletaan vaatia luopumaan jostakin itselleen tärkeästä taiteesta ”yleisen moraalin” nimissä, ei ole ihmekään, että kyseinen fani haluaa kynsin ja hampain takertua siihen mahdollisuuteen, että kaikki olisikin vain valhetta.
Eräs ystäväni esitti kerran Twitter-kyselyssä ovelan kysymyksen: haluaisitko katsoa elokuvan, jos tietäisit että sen tekijä on tuomittu rikoksesta? Moni vastasi kysymykseen joko ”ei” tai sitten vaatisi päätöksen tueksi tiedon siitä, millaisesta rikoksesta tämä on tuomittu. Tällainen ajattelu on tietysti ymmärrettävää: tekijöiden persoona ja ajattelumaailmat vaikuttavat siihen, miten koemme heidän tuotoksensa. Mutta yleistä mittatikkua sille, kuinka paljon tekijän persoona vaikuttaa taide-elämykseen, ei mielestäni ole olemassa. Monista tekeleistä nautimme ilman, että tiedämme sen tekijästä tai hänen elämästään yhtikäs mitään.
Modernissa fanikulttuurissa on monille kuitenkin vaikeaa olla puuttumatta kanssakulkijoiden mieltymyksiin, ja houkutus tarttua oikeudenjumalattaren miekkaan on välillä liiankin suuri. Moraalinen kauhistelu sosiaalisessa mediassa ulottuu väärästä hahmosta tykkäämisestä väärän bändin kuunteluun. Kiinnostava kysymys onkin myös, että mitä taiteen ja viihteen kuluttaminen kertoo meistä itsestämme. Onko jollakulla oikeutta päättää, että toisen taidemieltymykset kertovat hänen luonteensa perustavanlaatuisesta kieroudesta?
Ylipäätään syymme kuluttaa – tai olla kuluttamatta – tiettyä taidetta ovat moninaisia ja usein muille ihmisille tuntemattomia. Lain näkökulmasta tuomittavuus on yleensä helppoa määrittää. Viihteen ja taiteen profiloituneiden tekijöiden rikoksista on aina tärkeää keskustella, ja todennäköisten syyllisten puolustelu fanien suunnalta on usein turhaa, kun jutun yksityiskohdat ovat kuitenkin hämärän peitossa. Mutta missä menee kuluttajan näkökulmasta ”väärän” ja ”oikean” taiteen raja? Se meidän on useinkin jätettävä jokaisen omaksi päätökseksi.
Yle Puheella pyörii tällä hetkellä mainio sarja, jossa keskustellaan kirjoista ja niistä tehdyistä elokuvaversioista, puhutaan niiden ansioista, yhtäläisyyksistä ja eroista. Sarjan idea on hyvä siitäkin näkökulmasta, että elokuva-adaptaatio on lähtökohtaisesti kinkkinen juttu ja siinä on helppo mennä monessa kohdassa metsään. Joskus törmää jopa esimerkkeihin, joissa tuntuu ettei ohjaaja ole edes yrittänyt seurata kirjan tapahtumia. Tai edes koskaan lukenut koko teosta.
Ystäväni Nonoitra suositteli minulle Susan Cooperin jo 60-luvulla alkanutta nuortenfantasiasarjaa Pimeä Nousee. Kirjasarja on oikein viihdyttävä ja aikaa kestänyt, ja sen pohjalta on tehty yksi David L. Cunninghamin elokuva vuonna 2007, tietysti Harry Potterien vanavedessä. Useimmista verrokeistaan poiketen elokuva on tehty sarjan toiseen kirjaan – sarjan erikoislaatuisen rakenteen huomion ottaen ymmärrettävä ratkaisu. Katsoimme elokuvan siinä tietoisuudessa, ettei kukaan tiedettävästi pidä siitä. Katsomiskokemuksen miellyttävyyttä kuvastaa, että elokuvan jälkeen halusin lainata kaikki kopiot kirjastosta vain ja ainoastaan tuhotakseni ne, ja ystäväni desinfioi aivojaan Danny-dokumentin avulla.
Pimeä Nousee on elokuvateoksena niin hirveä, että The Last Airbender -elokuva tuntuu lähes mukiinmenevältä viihteeltä sen rinnalla. Pystyn keksimään useimmista katsomistani asioista edes jotakin hyvää, mutta tämän elokuvan kohdalla se on todella vaikeaa. Mikä tekee elokuvasta niin epäonnistuneen kirjasovituksen? Aivan pintatasolla juonet ovat samanlaiset: Will Stanton-niminen poika oppii olevansa ajan ja paikan ulkopuolella elävä Ikivanha ja pyrkii keräämään tunnusmerkkejä, joiden avulla pystyy torjumaan maailmanjärjestystä uhmaavan Pimeän. Perus fantasiakamaa, siis.
Se, mikä erottaa Pimeä Nousee -kirjan monesta muusta fantasiakirjasta on sen läheisyys arkeen. 11-vuotias Will elää kirjaimellisesti kahden maailman välillä. Hän enimmäkseen hoitaa perheensä jouluvalmisteluja, ja tunnusmerkkien etsiminen liittyy kirjassa varsin arkipäiväisiin tilanteisiin, kuten kirkossa käymiseen tai joululaulukierroksen tekemiseen naapurien luona. Vaikka Pimeän uhka on todellinen, niin Willin rooli kirjassa on hyvin välineellinen: jopa lopussa tapahtuva Pimeän karkoittaminen tapahtuu jonkun muun tekemänä. Vaikka Willin tietoisuus muuttuu kirjan aikana toisenlaiseksi kuin tavallisen ala-asteikäisen, niin sen tarinassa kukaan ei oleta esiteini-ikäisen huolehtivan kaikesta yksin.
Tällainen maanläheinen sankarihahmo ei kuitenkaan kelvannut Hollywood-elokuvaan, vaan Willistä pyrittiin leffaan tekemään kliseisempi teini-ikäinen fantasiasankari, jolla ei ole koulussa kavereita ja joka teiniangsteissaan omaa taipumuksia pyromaniaan. Kirjassa kaikin puolin mukava Stantonien suurperhe on elokuvaan muutettu parhaimmillaan ärsyttäväksi ja pahimmillaan pahantahtoiseksi sakiksi. Ja on elokuva-Will itsekin aikamoisen kärttyisä jonne, jonka hormonitoimintaa sekä Ikivanhan voimia on liioiteltu, jotta katsoja tajuaisi kyseessä olevan Päähenkilö. Lopussa Will hoitelee Pimeää edustavan Mustan ratsastajan lähes täysin ilman kokeneempien tovereidensa apua, koska ilmeisesti tekijät ajattelivat ettei kohderyhmälle voi tarjota tarinaa, jossa sankari kasvaisi yhteisönsä avustamana ja tukemana. Pyrkimys yksilön korostamiseen ajaa sen edelle.
En ole elokuvasovittamisen asiantuntija, mutta maalaisjärjelläkin voisi päätellä että jos kirjasta jotain kannattaa alkaa muuttamaan niin se ei ole päähenkilön koko olemus. Juonta voi muutella aika radikaalistikin, jos temaattinen ydin pysyy samana. Pimeä Nousee kuitenkin pyrkii parhaansa mukaan siihen, että esimerkiksi kirjassa esiin tulevat moraaliset ongelmat tai ihmisten ja Ikivanhojen väliin jäävä juopa jätetään huomiotta. Samoin Willin hahmon nyanssit katoavat tämän myötä oikeastaan kokonaan.
Kaikesta edellä mainitsemastani huolimatta elokuvan pahin asia on radikaali muutos lopun juonessa. Alkuperäisessä kirjassa mainitaan, että Stantonien perheen ensimmäinen lapsi kuoli vauvana. Elokuvassa tämä lapsi on Willin kaksoisveli, joka vangitaan oletettuna ”valittuna”. Tapa, jolla veli tuodaan takaisin tarinaan, on yksi elokuvahistorian tökeröimmistä. Ylipäätään veljellä ei melkein näytä olevan muuta roolia kuin toimia typerryttävänä lopun juonenkäänteenä sekä todisteena Willin vanhemmista uusavuttomina vauvanhukkaajina.
Katsomisen jälkeen Pimeä Nousee jättää katsojalle vain kurjan mielen. Se ei tarjoa samaistuttavia henkilöhahmoja, mainittavaa hahmokehitystä tai vanhaa kunnon katharsista. Se ei ole edes hauskalla tavalla huono. Kirja vs. leffa -sarjassa juontaja siteeraa jotain elokuvataiteen opasta, jonka mukaan hyvästä kirjasta ei voi tehdä hyvää elokuvaa. Oli sanoma totta tai ei, niin Cunninghamin Pimeä Nousee ainakin todistaa tämän toteamuksen puolesta.
Linkkejä
Ollessani nuori joskus 2000-luvulla kaikki puhuivat taikatyttöanimesta. Tokyo Mew Mewistä, Mermaid Melodysta, Full Moon wo Sagashitesta. Pääasiassa nuorille tytöille suunnattu taikavoimista kertova animaatio oli Sailor Moonin jälkimainingeissa suosionsa huipulla, ja genrellä oli tunnetut edustajansa myös länsimaissa. Taikatyttöanimen mullistavuutta erityisesti länsimaisessa kontekstissa kuvaa se, että monet sitä lapsena katsoneet eivät olleet ennen nähneet toiminnallista supersankarianimaatiota, jossa pääosassa olisivat yksinomaan naiset. Tämän lisäksi taikatyttöjen asut ja muu habitus olivat korostetun feminiinisiä karkkiväreineen ja röyhelöineen. Se vastusti patriarkaalista sanomaa siitä, että naisen olisi oltava maskuliininen ollakseen vahva ja pystyvä.
2010-luvulla trendi muuttui, ja siihen on syyllinenkin: huippusuosion saavuttanut Puella Magi Madoka Magica, aikuisille miehille suunnattu taikatyttösarja, jossa lajityypin kuvastosta lainaavat hahmot heitetään osaksi synkkää ja raadollista juonta. Äkkiä animestudiot halusivatkin tuottaa vain taikatyttösarjoja, joissa söpöt tytöt joutuvat kokemaan suuria kärsimyksiä taikavoimiensa takia. Aikuiset miehet ovat olleet taikatyttögenren yksi kohderyhmä jo vuosikymmeniä (Cutie Honey, anyone?) mutta vasta viime vuosina heistä on tullut se kuluttajakunta, joille taikatyttöanimet on pääosin suunnattu.
Synkät taikatyttösarjat vetoavat usein niihin, joille perinteiset taikatytöt tuntuvat liian lapsellisilta. Monet genren fanit kuitenkin kritisoivat tätä uutta trendiä – jyrkimmät puristit ovat jopa sitä mieltä, että ”madokatytöt” eivät ole oikeita taikatyttöjä, sillä heidän sarjoistaan on karsittu paljon sitä, mikä teki taikatytöistä erityisiä. Esimerkiksi siinä missä perinteiset taikatytöt korostavat tytöissä olevaa potentiaalia ja heidän välisensä yhteistyön voimaa, ”madokatyttöjen” rooli on lopulta enimmäkseen vain kärsiä. Lisäksi ihan syystäkin monia korpeaa, että aikuisten sarjojen synkkyyttä ja teemojen painavuutta suitsutetaan, sillä epätoivo ja isot moraaliset valinnat ovat monilta osin kuulunut myös perinteiseen taikatyttögenreen. Karkeasti sanoen genren nykytrendi siis on, että tyttöjä voimaannuttavat elementit poistetaan ja angstinapit pistetään kaakkoon. Ylipäätään taikatyttösarjoja julkaistaan nykyään paljon vähemmän kuin ennen.
Edellä mainittuihin trendeihin on yksi poikkeus: Pretty Cure, nuorille katsojille suunnattu taikatyttötuoteperhe joka on jo puolitoista vuosikymmentä tuottanut vuosittain noin viisikymmentäjaksoisen animesarjan, ja lisää tulee koko ajan. Pretty Cure-sarjoja yhdistävät lajityypin peruselementit: taikaesineet ja -lemmikit, röyhelömekot, salatut identiteetit ja tyttövoima, mutta pääosin jokainen kausi on oma suljettu kokonaisuutensa. Kyseessä on vähän kuin taikatyttöjen Marvel-tuoteperhe, jossa välillä eri sarjojen Curetkin saattavat yhdistää voimansa mätkiäkseen jotain pahista.
Valikoin viime vuoden lopussa katsottavakseni seitsemännen Pretty Cure-sarjan eli HeartCatch! PreCuren. Jokaisella sarjalla on omat teemansa, ja HeartCatch keskittyy erityisesti kukkiin ja muihin kasveihin. Sarjan taikatytöt, joita aluksi edustavat vain ujo Tsubomi ja intoileva Erika, pyrkivät pelastamaan ”sydänten puun” keräämällä sitä varten siemeniä. Niitä he saavat käsiinsä auttamalla ihmisiä, joiden tukahdetut, kielteiset tunteet ovat muuttaneet hirviöiksi.
HeartCatchin saamat myönteiset arvostelut aikuiskatsojilta ovat hyvin ymmärrettäviä näin 25 jaksoa eli noin puoleenväliin katsottuani. Sarjan rakenne on hyvä, hahmodesignit söpöjä ja juonikin ihan kiinnostava. Lisäksi sen teema on koskettava: sarjan pahikset muuttavat aggressiivisiksi hirviöiksi ihmisiä, joilla on sisällään ylitsepääsemättömän vaikeiksi koettuja kielteisiä tunnetiloja, kuten pelkoa, häpeää ja vihaa. Taistelun lomassa Curet kannustavat uhreja puhumaan tunteistaan ja uskomaan itseensä, jotta he saisivat ratkaistua sisäiset ristiriitansa.
HeartCatchin toinen päähenkilö Tsubomi eli Cure Blossom on erityisesti mieleeni henkilönä. Hän on varsinkin sarjan alkumetreillä epävarma ja vähän estynytkin tyttö, jolle on vaikea määritellä omia rajojaan. Kuitenkaan kyseessä ei ole mikään hempukka, vaan Tsubomi harjoittelee kovasti olemaan rohkeampi ja omaehtoisempi. Tätä kuvastaa hänen tapansa tuiskahtaa Cureja piinaaville vihollisille: ”Minulle riitti!” Niin ikään aisapari Cure Marine on toisinaan vähän liiankin jyräävä, ja heidän tasapainoilunsa arkisten ongelmien läpi kuvaa hauskasti joitakin esiteini-ikäisen elämän kipukohtia.
Vaikka sarja ei tunnukaan aivan yhtä radikaalin feministiseltä kuin vaikkapa nykymuotoisen taikatyttöviihteen äiti eli Sailor Moon, pyrkii se kannustamaan katsojiaan löytämään oman tiensä, vaikka pelkäisikin että ympärillä olevat reagoivat asiaan kielteisesti. Jopa Curejen vihollisjoukoissa oleva Kumojacky, fyysistä voimaa ihaileva ja tunteita paheksuva kiukkuinen äijä, tuntuu varsin kevyesti verhotulta toksisen maskuliinisuuden vertauskuvalta. HeartCatch! PreCure – kuten muutkin tuoteperheen sarjat – jatkaa siis kunniakkaasti taikatyttöjen perinnettä tyttökatsojiaan voimaannuttavana kulutustuotteena.
Mutta vaikka Curet edustavatkin nykyisenä taikatyttöjen lamakautena pirteää tyttöenergiaa, on myös muistettava, että taikatyttötuotannon yksipuolisuus on osiltaan nimenomaan heidän syytänsä. Toei ei halua panostaa kilpaileviin sarjoihin, ja Pretty Cure lukuisine oheistuotteineen tuottaa niin hyvin, että harva yhtiö haluaa lähteä kampittamaan niin vahvaa taikatyttö-markkinajohtajaa. Helpompaa siis tehtailla vain niitä synkkiä seinen-sarjoja.
Linkkejä:
A possible answer to ”What makes a magical girl?” (Magical girl project)
Tyttöjen ja miesten taikatyttösarjojen eroja (Magical girl project)
Olen sanonut tämän blogissa aiemminkin, mutta sanottakoon se nyt uudestaan: en ole animen suurkuluttaja. Animekeskeisissä coneissa tuntuu aina vähän oudolta, kun cosplayaajista tunnistan vain Naruton, Sailor Moonin ja Fire Emblem –pelisarjan hahmoiksi pukeutuvat. En koskaan ole kärryillä uusimmista animesarjoista. Katsoin Boku No Hero Academiaa yhden jakson enkä päässyt ineen.
Yksi syy, miksi anime ei jaksa hirveästi innostaa, on sen voimakas hahmokeskeisyys. Monia sarjoja lähdetään nykypäivänä kehittämään siitä näkökulmasta, millaisista hahmoista sen katsojakunta saattaisi pitää. Tarinallisesti useimmat animet eivät tunnu usein sisältävän hyvin harkittuja juonenkäänteitä. Monesti niitä katsoessa en itse saa mitään suuria oivalluksia. Mutta sitten on ne hahmot: kiinnostavat designit ja huolella nikkaroidut kehityskaaret, toisinaan vain puhdas sex appeal. Hahmolla myydään figuureja, hahmojen avulla voi luoda mediamix -markkinointia. Useille ei-animeharrastajalle kuva animesta muodostuu usein sitä kautta, miltä hahmot näyttävät.
Nähdessäni ensimmäisen Mamoru Hosodan elokuvani Wolf Children minut valtasi hämmennys. Ensinnäkin Hosodan elokuvien animointitapa on todella erikoinen: taustamaalaukset ovat todella yksityiskohtaisia ja runsaita, mutta itse animoidut hahmot ovat lähes karrikoidun yksinkertaisia. Se tapa, jolla heidät on animoitu, on sulava, mutta hahmojen liikekieleen tai ilmehdintään ei suuremmin kiinnitetä huomiota. Niin ikään hahmodesignit ovat koruttomia ja usein jopa mitäänsanomattomia. Hosodan tyyli on hyvin vakiintunut, ja se on aika lailla samanlainen hänen kaikissa elokuvissaan.
Sekä Wolf Childrenissä että Hosodan läpimurtoelokuvana pidetyssä Summer Warsissa kiinnitin huomiota, että hahmojen minimalistisuus yltää myös käsikirjoituspuolelle: pääosin kummankin elokuvan hahmot ovat omasta mielestäni ikävystyttäviä, eikä ole toivoakaan että muistaisin kenenkään nimeä elokuvan päättymisen jälkeen. Kummankin hahmokaarti on myös huomattavan laaja. Hosodan elokuvissa yksittäinen päähenkilö ei varsinaisesti pääse loistamaan, vaan avainkohtaukset ovat usein sellaisia, joissa kuvataan useamman hahmon toimintaa. Vaikka elokuvissa onkin selkeät keskushenkilöt, muiden hahmojen rooli ei ole korostaa näitä henkilöitä.
Hosodan elokuvien ansiot avautuvat katsojalle parhaiten, kun tajuaa, että perinteisen hahmo- ja yksilökeskeisyyden sijaan hän on kiinnostunut elokuvissaan enemmän yhteisöjen toiminnasta. Wolf Childrenissä päähenkilöt käyvät jatkuvaa vuoropuhelua individualistisen ”oman tien” ja yhteisön luoman turvan välillä. Konservatiivisemman Summer Warsin voi helposti tulkita yksilökeskeisyyden kritiikkinä: sooloilusta ei tarinassa ole mitään hyötyä ja sen nähdään pääasiallisesti johtavan vain pahaan. Hosoda kuvaa elokuvissaan paljon arkista elämää, sitä millä tavoin ihmiset oikeastaan ovat toistensa seurassa. Tämä toimii kontrastina siihen juonivetoiseen kerrontaan, johon olemme tottuneet.
Useimmat animaatioelokuvat tai -sarjat eivät oikein pysty tarjoamaan itselleni samaistumisen kokemuksia. Niiden hahmot voivat ihastuttaa tai vihastuttaa, mutta mielestäni on varsin selvää, etteivät tekijät yleensä pyri siihen, että katsojat tunnistaisivat niistä itselleen tuttuja tilanteita. Tärkeämpää on luoda myyviä tuotteita. Kuuluissa ohjaaja Hayao Miyazakikin on todennut, että animebisneksen suurin ongelma on, etteivät sitä tekevät taiteilijat ole kiinnostuneita oikeista ihmisistä. Poikkeuksiakin toki on, ja Hosoda on yksi niistä. Hänen hahmonsa tuntuvat tylsiltä, koska he ovat realistisia. Tosielämä harvoin noudattaa perinteisen sankarimyytin kaavaa, vaan saavutuksiin päästään yhteisön tuen avulla.
Oikeastaan siis hyperrealistisen ympäristön ja luonnosmaisten hahmojen liitto kuvaa Hosodan elokuvien ideologiaa: hahmoja tärkeämpää on se, mitä heidän ympärillään tapahtuu. Vaikka itse en ole kahden elokuvan jälkeen miten järjettömän ihastunut äijän tuotantoon, niin suon hänelle mieluusti vastarannan kiiskin paikan animetuotannon joukossa. Tuotekeskeisessä maailmassa tarvitaan myös ihmisiä, joita kiinnostaa kokonaisuus ja se oikea elämä.
Linkkejä
Pitkäaikaisena animaatioharrastajana minun on ollut vaikea välttyä huomaamasta, miten niin sanotusti haastavaa ylipainon kuvaaminen on rakastamani median parissa – tai ylipäätään valtavirtakulttuurin kuvastossa. Rehellisyyden nimissä asia pitäisi muotoilla näin: oikeastaan haastava asia tekijöille tuntuu olevan ylipainon kuvaaminen tavalla, jolla se irroittautuisi kulttuurimme viime vuosisadalla juurtuneesta stereotyyppisestä muotista.
Popkulttuuriimme on iskoistunut hyvin tiiviisti arkkityyppi, jossa liittyvät toisiinsa ylipaino sekä jatkuva himo ruokaa kohtaan. Hahmotyyppi on usein niin yksiulotteinen, että se toistuu lähes sellaisenaan hyvinkin erilaisissa kulttuurituotteissa. Esimerkiksi The Worst Bestsellers-podcastin jaksossa 50-luvulla alkaneista Neiti Etsivä – ja Hardy-pojat –sarjoista esimerkiksi käy ilmi, että kummassakin kirjasarjassa esiintyy tismalleen samanlainen ylipainoinen hahmo, jonka kiinnostus ruokaan peittoaa tämän kaikki muut luonteenpiirteet. Ja samanlainen hahmo löytyy tietysti myös lukuisista muista massakulttuurin tuotteista, en usko että esimerkin keksiminen on vaikeaa.
Yleisellä tasolla monet tarinoissa esiintyvät arkkityypit eivät itsessään ole haitallisia, sillä ne eivät pohjimmiltaan kuvaa mitään tiettyä ihmisryhmää. Joistakin arkkityypeistä muodostuu kuitenkin stereotyyppejä, jolloin ne ikään kuin esittävät jotain tiettyä ihmistyyppiä, yleensä yksinkertaistavalla tai muuten ongelmallisella tavalla. Niin sanottu ”lihava syöppö” on ainakin itse kuluttamassani mediassa ehkä yleisin tällainen stereotypisoiva hahmotyyppi, mutta sen ongelmallisuudesta näkee mielestäni aika harvoin keskustelua. Huomattava poikkeus oli 13.12 Helsingin Sanomissa julkaistu artikkeli, joka käsitteli Kansallisbaletin Tuhkimo-baletissa olevaa, tähän arkkityyppiin putoavaa sisarpuolen hahmoa. Ongelman ydintä kuvaa se, että Kansallisbaletin edustaja kieltäytyi näkemästä hahmossa mitään haitallista tai mahdollisesti katsojaa loukkaavaa.
Ylipainoisten ihmisten kokemusten kuvaaminen kaikenlaisessa tarinankerronnassa on nähdäkseni vielä vauvankengissä. Hyvä esimerkki tästä on esimerkiksi Percy Jackson -sarja, josta olen blogissa puhunutkin ja jota olen usein nähnyt kiiteltävän myönteisestä representaatiosta. Lukiessani ensimmäistä osaa julkaisemaani tekstiä varten järkytyin, sillä en ollut muistanut, kuinka halventavasti kirja kuvaa ylipainoisia tai muuten isokokoisia henkilöitä. Kommentoinkin kirjatwitterissäni, että tavallaan tämä on hyvä esimerkki siitä, millä tavoin ylipaino usein jätetään pois ”inklusiivisuuden kertomuksesta”. Onneksi on päinvastaisiakin tapauksia: niin ikään erilaisuutta pohtivassa Steven Universe -animaatiosarjassa hahmosuunnittelijat ovat kiinnittäneet paljon huomiota päähenkilöiden vaihteleviin vartalontyyppeihin.
Suuren budjettikoon animaation piirissä ylipaino on selvästi vielä tabu – esimerkiksi Disneyllä tai Pixarilla ei ole yhtään ylipainoista päähenkilöä. Dreamworks on tässäkin ollut edelläkävijä: erityisesti Kung Fu Panda -elokuvat eivät sisällä vain ylipainoista sankaria, vaan käsittelevät aktiivisesti lihaviin ihmisiin kohdistettuja ennakkoluuloja. Elokuvasarjan tyyli jättää kuitenkin kitkerän maun suuhun, sillä Po-panda, niin kuin lajitoverinsa, ovat kaikki naurettavan persoja ruualle. Vaikka lihavuuteen kohdistuvia ennakkoluuloja myös kritisoidaan, niin samalla elokuva ylläpitää ajatusta siitä, että ylipaino liittyisi saumattomasti huonoon itsekontrolliin ruuan suhteen.
Jos amerikkalaisessa animaatiossa ei osata oikein vielä kuvata ylipainoa, niin ei voi kyllä sanoa että animen puolellakaan liikakilot olisivat yhtään sen tavallisempi näky. Syy on kummassakin tapauksessa aika lailla sama: ajatellaan, että lihavilla hahmoilla ei voida myydä oheistuotteita. Kysymys siitä, edustavatko animaatiohahmot todellisten ihmisten kokemuksia, ei nähdäkseni varsinkaan animen puolella nouse useinkaan keskiöön. Jos hahmo on lähtökohtaisesti tuote, niin samaistuttavuus ei välttämättä ole lopulta kovinkaan olennaista.
Silti kuluttamani median joukosta ehkä mielenkiintoisin tapa kuvata ylipainoa löytyy teknisesti ottaen animen puolelta. Katsoessani Satoshi Konin Paprika -elokuvan noin vuosi sitten, kiinnitin huomiota elokuvan näkökulmahahmon selkeän alistavaan tapaan kuvata ylipainoista kollegaansa. Kyseessä on kuitenkin – yksityskohtiin menemättä, sillä soisin kynnelle kykeneviä katsomaan elokuvan itsekin – osiltaan narratiivinen trikki, jolla katsoja joutuu myös haastamaan itsessään ne ennakkoluulot, jotka hän on todennäköisesti omaksunut muista popkulttuurin tuotteista. Vaikka elokuva keskittyykin paljolti muihin asioihin, harva fiktiivinen tuote on saanut itseni, normaalipainoisen ihmisen, todella pohtimaan tapaamme ajatella ihmisten kehoa ja ulkonäköä.
Lisäksi on tietysti mainittava, että edellä erittelemäni ylipainoon kohdistuvia ennakkoluuloja käsittelevät tapaukset tekevät tämän miespuolisen hahmon kautta. Tapamme tarkastella kehoa on tietysti myös äärimmäisen sukupuolittunutta. Voi esimerkiksi katsoa vain kuvaa uudesta, pian ensi-iltansa saavasta Muumit-sarjasta. Perinteisesti Muumipeikon kanssa suunnilleen samankokoinen- ja muotoinen Niiskuneiti onkin nyt huomattavasti muumiperheen jäseniä solakampi. Muumihahmojen pyöreät muodot eivät olleet kuluttajille liikaa alkuperäisissä kirjoissa tai tunnetussa 90-luvun TV-sarjassa, mutta nykyajan oletetulle katsojalle ei-miespuolisen hahmon tuhdimpi masu on ilmeisestikin kauhistus.
Linkkejä
”Fat Comic Relief” TVTropesissa (sivun esimerkkiosio ei tosin anna kovinkaan hyvää kuvaa siitä, kuinka tyypillisiä tämän tyypin hahmot nähdäkseni ovat)
Japanilaisen animoidun viihdemedian, kuten animen ja japanilaisten deittailu- ja roolipelien kuluttamisen yksi mielenkiintoisia puolia on se, että niissä on usein käytetty kerronnallisia rakennuspalikoita ja hahmoarkkityyppejä, joita ei oikeastaan sellaisenaan usein löydy vaikkapa amerikkalaisesta vastaavasta mediasta. Itse suomalaisena kuluttajana huomaan usein, että minulla on varsin vähän kosketuspintaa siihen kulttuuriin ja ajatteluun, mistä nämä rakenteet oikeastaan nousevat. Tämä kykenemättömyys ymmärtää vieraasta kulttuurista nousevia asioita johtaa usein odotettaviin tunnereaktioihin: hämmennyksen, vihaan ja ärtymykseen.
Edellä mainituissa medioissa inhoni kohdistuu erityisesti hahmotyyppiin, jonka vakiintuneesta nimityksestä oikeastaan millään kielellä minulla ei ole varmuutta. Ehkä sellaista ei edes ole olemassa. Olen toisinaan viitannut hahmoon hyvin epätarkalla ja myöskin epäsuomalaisella termillä ”otakubaitti”, mutta aion nyt tätä tekstiä varten käyttää itse valitsemaani suomenkielistä sanaa ”hempukka”. Kielitoimiston sanakirjan mukaan sanan varsinainen merkitys on ”kevytkenkäinen nuori nainen”, mutta koska käsittääkseni sana on nykyään varsin vähäisessä käytössä, otan oikeudekseni vähän tuunata sitä. Lisäksi siitä syntyy mielleyhtymä adjektiiviin ”hempeä”, joka sopii kuvattuun hahmotyyppiin liittyvään yleiseen habitukseen.
Nämä blogin kirjoittajan raivon partaalle ajavat hempukat ovat nuoria naishahmoja, joiden hallitseva luonteenpiirre on heidän epävarmuuteensa itseensä ja omiin kykyihinsä. Tämä epävarmuus näkyy sekä itsensä vähättelynä että myös sosiaalisena arkuutena, ujoutena ja usein muihin hahmoihin takertumisena. Hempukka puhuu tyypillisesti hiljaisella, hennolla äänellä. Hän saattaa myös olla kömpelö tai muuten ”hellyttävällä” tavalla avuton. He ovat myös ulkonäöltään perinteisiä kauneusihanteita mukailevia.
Hyvin arkkityypilleen uskollinen (ja kirjoittajan silmissä täysin sietämätön) esimerkki on roolipeli Fire Emblem Awakeningin tanssijahahmo Olivia. Hänen tyypillisiin keskusteluihinsa muiden hahmojen kanssa kuuluvat punastelu, ujostelu ja itsensä vähättely. Muut hahmot ovat heti korjaamassa, että Olivia vain luulee olevansa huono tanssija. Olivia edustaa hempukka-stereotyyppiä myös siinä, että hänet kuvataan ”herttaisella” tavalla avuttomaksi. Esimerkiksi hän saattaa niin lumoutua maisemasta, että meinaa pudota kalliolta, jolloin mieshahmo joutuu ryntäämään apuun pelastaakseen hänet. Hempukoihin liittyvää avuttomuutta ja suojelun tarvetta korostaa jopa Olivian funktio varsinaisena pelattavana hahmona: hän liittyy mukaan lähellä pelin puoliväliä, mutta on niin heikko, ettei pärjää taistelussa vaan hänet on pidettävä suojassa muiden hahmojen takana.
Mikä hempukoiden epävarmuudessa sitten on niin ärsyttävää, kun epävarmuus kuitenkin on hyvin inhimillistä ja samaistuvaa? Kaikki epävarmat hahmot eivät nähdäkseni suinkaan ole hempukoita. Hahmotyypin kiinnostava ominaisuus on, että se esiintyy puhtaimmillaan lähinnä sarjoissa, joiden oletettu yleisö on aikuiset miehet. Esimerkiksi Fire Emblem Awakeningin kohdalla on naishahmojen suunnittelua katsoessa selkeää, että niiden takana on mies ja naispuolisten hahmojen on pääasiallisesti vedottava heteromiehiin. Lienee varsin ilmiselvää, että kukaan kohdun omaava ei suunnittelisi Olivian housuiksi valkoisia pikkareita. Niin ikään miehille suunnatuissa ”tyttösarjoissa” hempukka on käsittääkseni yleinen hahmotyyppi. Itse näkemistäni sarjoista esimerkiksi Revue Starlightin Mahiru on ilmiselvä hempukka. Code Geassin Euphemia esitellään hempukkana, mutta sarjan naiskuvaukselle tyypillisesti hän astuu ulos tästä roolista.
Juurikin kohderyhmässä piilee se, mikä saa hempukat tuntumaan itsestäni provosoivilta: heitä ei ole tehty samaistuttaviksi kohderyhmälle (koska hempukat ovat aina naisia) vaan heidän epävarmuutensa ja avuttomuutensa on tarkoitus herättää suojelunhalua, ehkä jopa vallan tunnetta. Minun silmissäni hempukka edustaa tietynlaista kieroutunutta naisideaalia, jossa nainen päätyy patriarkaaliseen ”heikomman astian” rooliin. Mutta kertooko inhoni sitten lopulta enemmän minusta kuin näistä usein kaksiulotteisista hahmoista? Olen itsekin usein epävarma, mutta hempukoiden punasteleva ja sievistelevä epävarmuus tuntuu olevan kaukana siitä, miltä epävarmuus oikeasti tuntuu.
Satuin kerran lukemaan Animefeminist.com -sivustolla julkaistun jutun, joka käsittelee osittain hempukka-hahmotyyppiä. Kirjoittaja toteaa ymmärtävänsä, minkä takia arkkityyppiä pidetään ongelmallisena, mutta hän nostaa myös kiinnostavan vastaväitteen: nykyinen länsimaisen media on niin kiinnittynyt vahvan ja sanavalmiin naishahmon hienouteen, että hiljaiset tyypit jäävät kokonaan marginaaliin. Kirjoittaja toteaa, että puutteellisuudessaankin hempukoissa on samaistumispintaa niille, joille ”koviksen” rooli on kovin vieras. Pointti on nähdäkseni uskottava, ja jos hempukka kehittyy säälittävyydestään eteenpäin, voi hahmon kehityskaarta pitää perustellusti jopa voimaannuttavana.
Tarvitsemme siis ehdottomasti hiljaisia ja epävarmoja hahmoja, joiden kasvaminen luo uskoa siihen, että voimme myös itse voittaa omat epävarmuutemme. Ja koska en ole kohdeyleisöä, niin voin varmaan todeta, että hempukoilla olkoon paikkansa oman yleisönsä päiväunien kohteena. Lienee kai turha väittää, että omat suosikkihahmoni edustaisivat useinkaan yhtään sen fiksumpia tai paremmin rakennettuja arkkityyppejä.
Tämän vuoden aikana tuli luettua kirja jos toinenkin, ja ajattelin kirjoittaa pari riviä teoksista, jotka jäivät hyvin mieleen. Olen iloinen että aloitin vuoden loppupuolella twiittailemaan lukemistani kirjoista, jolloin sain yleensä kirjattua ylös sanasen jos toisenkin siitä, mitä eri teoksista jäi käteen. Tähän otin kirjoja, jotka positiivisia yllätyksiä tavalla tai toisella, ja yhden karmaisevan pettymyksen. Nostin parhaiden tai muuten vain kiinnostavimpien listalle viisi teosta. Tunnen makuni jo sen verta hyvin, että aika harvoin tulen lukeneeksi susihuonoja kirjoja, mutta tämän vuoden huonoimman kohdalla minulla on kyllä sananen jos toinen sanottavana. Parhaat kirjat eivät ole järjestyksessä.
Madeline Miller: Circe
Madeline Millerin Akhilleen Laulu on yksi parhaita kirjoja, joita olen koskaan lukenut. Tämä uudelleenkerronta Ilias-eepoksesta on rehellinen ja riipaiseva, ja Millerin kieli on todella kaunista. Circe on eräänlainen rinnakkaisteos Millerin esikoiselle, ja ehdottomasti niin ikään lukemisen arvoinen. Se osiltaan pohjautuu Odysseiaan, mutta nostaa keskushahmokseen noita Kirken. Omasta mielestäni teoksena Circe ei ole aivan yhtä hallittu kuin edeltäjänsä, johtuen osiltaan tarinakaaren laajuudesta, mutta tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman antiikin Kreikan mytologiaan ja on tyylillisesti helmi amerikkalaisen nykykirjallisuuden joukossa.
Susan Cooper: Pimeä nousee -sarja
Ystäväni hehkutti kovasti tätä lapsena lukemaansa fantasiaseikkalusarjaa, ja innostuin lukemaan sen itsekin. Ottaen huomioon, että ensimmäisen osa Yllä meren, alla kiven julkaistiin yli 50 vuotta sitten sarja tuntuu silti yllättävän freesiltä. Pimeä nousee on mielenkiintoinen yhdistelmä viisikkotyylistä seikkailua ja eri aikatasojen välillä sukkuloivaa korkeafantasiaa. Twitterissä kommentoin joskus, että kun nykyään puhutaan urbaanista fantasiasta, niin tätä sarjaa voisi luonnehtia ruraaliksi fantasiaksi: sen maisemia ovat Cornwallin rannat, Englannin maaseutukylät ja Walesin nummet. Suositeltava lukukokemus klassisen lasten- ja nuortenfantasian ystäville.
Leena Krohn: Tainaron
Kuten edellinen nosto, myös Tainaron on jo laskettavissa klassikkokamaksi, tosin saatuaan tänä vuonna Kansallisteatterissa näyttämöversion se on jälleen ajankohtainen. Itse tosin tartuin kirjaan ennen kuin tiesin tästä. Tainaron on juuri niin hyvä kuin annetaan ymmärtää: kirjeromaani, jotain novellikokoelmaan päin muttei sitten kuitenkaan. Krohnin kieli pääsee oikeuksissaan näissä välähdyksissä tuntemattoman kaupungin elämästä, ja sanojen välissä luikertelevat vierauden, muutoksen ja elämän arvaamattomuuden teemat tässä mystisessä hyönteisten kaupungissa.
Raija Siekkinen: Kalliisti ostetut päivät
Siekkisen tuotanto oli kiehtonut minua jo pitkään, ja siksi lainasin tämän novellikokoelman. En katunut – Siekkinen oli loistava tyylittelijä, ja hänen proosansa on unenomaista, vaatien lukijalta paljon muttei liikaa. Luin häneltä myös yhden romaanin josta en kuitenkaan pitänyt niin paljon, ja kaksi näytelmää, jotka olivat rakenteeltaan jo varsin toisenlaisia kuin proosateokset. Sanoisin silti, että novelleissa hän on parhaimmillaan, ja niiden hajanainen rakenne hämmentää juuri sopivasti. Tätä kirjoittaessa mieleni tekee mennä lainaamaan lähikirjastosta löytyvä, koko lyhytproosatuotannon kattava kokoelma.
Sayaka Murata: Convenience Store Woman
Vaikka luen varsin monipuolisesti, niin vastaan tulee varsin harvoin teoksia, jotka tarkastelisivat aseksuaalisuutta yhteiskunnallisena ilmiönä (toinen teos aiheesta mikä tulee mieleen on Eppu Nuotion Mutta minä rakastan sinua). Kummankin mainitun teoksen ansioksi on laskettava se, että aseksuaalisuusteemaa ei ole lähdetty markkinoimaan, vaan se nivoutuu osaksi henkilöiden elämäntarinaa muun juonen ohessa. Convenience Store Woman kuitenkin käsittelee elämää ikään kuin yhteiskunnan ulkopuolella piikikkäästikin, haastaen lukijan käsitystä siitä, mikä on normaalia. Keskeinen teema on itselleni henkilökohtaisesti tärkeä: miten löytää paikkansa maailmassa?
Huonoin: Louise O’Neill: The Surface Breaks
Tartuin tähän kirjaan nähdessäni sen Goodreadsin merenneidoista kertovien uutuuskirjojen listalla. Siinä kerrottiin, että The Surface Breaks on uudelleenkerronta Andersenin Pienestä Merenneidosta. Innostuin, sillä Pieni Merenneito on suosikkitarinani, ja se on mielenkiintoinen tarina perheen jättämisestä, hengellisyyden etsimisestä ja epäitsekkyydestä. Vähän kohottelin kulmiani, kun kustantaja mainostaa romaania sen takakannessa ”feministiseksi uudelleenkerronnaksi”. Ei sillä, etteikö feministinen kirjallisuus olisi tärkeää, mutta vähän outo tituuleeraus kun itse Pieni Merenneito on oikeasti aika naisvetoinen tarina noin lähtökohtaisesti.
Kirja paljastui roskaksi. Voisin ehkä pitää sitä keskivertoa kehnompana, muka feministisenä nuortenkirjana jos se ei olisi uudelleenkerrontana täysin epäonnistunut. Hyvä uudelleenkerronta säilyttää alkuperäistarinan ytimen, mutta O’Neillilla on mennyt Andersenin pointit täysin ohi, ja hän pikemminkin ryöstöviljelee satua pakkosyöttääkseen lukijalleen omia, kyseenalaisia näkemyksiään. Kirjan maailmanrakennuksessa on mielestäni ollut hyviä ideoita, mutta sen lukeminen oli niin tuskallista että hyvistä puolista nauttiminen oli vaikeaa.
Linkkejä
Twiittiketjuni Convenience Store Womanista
Twiittiketjuni The Surface Breaksista
Tšehovin sankaritar 